— Jos ei miehiä muuten Sysikorvesta tarpeeksi kokoonnu, niin lähden täältä minä sinulle toveriksi.
— Taisit jo päästä makuun siellä Karjalassa, veisteli Pentti. —
Miehiä täältä tarvitaan, niitähän olen hakemassa. Ja kun tulet,
Viljo, niin Viipurista minut löydät.
Kun illallinen oli metsätuvassa syöty, nousi Pentti lähteäkseen. Kuutamossa on hilpeä hiihtää, kehui hän, ja kertoi jo huomenna lähtevänsä paluumatkalle Turkuun, — asiansa oli hän nyt korven laidassa ajanut. Ketterästi hän suksille nousi ja keveästi ne liukuivatkin äskeisiä latuja. Ne kirot, joita eivät papit eivätkä tietäjät olleet osanneet pyörtää, ne oli hän nyt saanut lauhtumaan, ja häntä lämmitti taasen toivo. Vielä tapaa hän tuon ilkkuvan karjalaisen, siitä oli hänellä nyt mielessään varma tunto, — ja silloin ei silmä petä. Ja siitä lähtee silloin hänellekin elämä taas taittumaan uusille urille.
* * * * *
Seuraavana päivänä istui jälleen Suopellon suuressa tuvassa sokea voutivanhus yksin, kuunnellen kuinka kavioiden kapse loittoni jäätyneellä tiellä. Jo poikkesi ratsastaja mäen alla kylätielle, jo upposi rautakenkäin ääni metsään ja sieltä kumisi vain kaukainen, kuoleva kaiku.
Siellä ratsasti hänen poikansa pois kotoisilta mailta, takaisin maailmalle. Vielä eiliseen asti hän oli kahden vaiheilla kamppaillut, lähteäkö vai jäädäkö, ja vielä nyt satulaan noustessaan hän lupasi palata ja tuoda emännän taloon.
— Mutta ei se palaa, huoahti vanhus ääneensä. Tuntui niin kolkolta autiossa tuvassa. Koskaan ennen ei ollut siellä näin yksinäiseltä tuntunut. Tulikin lie liedeltä sammumassa, vanhusta vilutti. Mutta hän ei noussut hiilosta kohentamaan. Vielä kaikui ukon herkistyneeseen korvaan kuin unien läpi poistuvan ratsun töminä.
— Pois maailmalle, se on sukuni tarina! huoahti hän taas, kun ei enää kaikukaan kumissut. — Tässä istun yksin!
Vanhus köpitti tuttua tietään peräseinälle, verkkonsa luo ja tapaili käpyä seinänraosta. Mutta vapisevista sormista kirposi käpy lattialle. Sokea kumartui sitä hakemaan, kopeloi, kopeloi, — turhaan, — ja istahti vihdoin huohottaen jakkaralle. Ei hän jaksanut enää, auttajaa ei ollut, hän oli yksin…
Nyt vanhusta tosissaan vilutti.