— Näethän, vähitellen heltiää näin tuo rintasi raskas ahdistus. Kerran tulen luoksesi Marketta ja sanon: Nyt ei sinun tarvitse enää pettäjääsi peljätä, — uskotko minua silloin?
— Sanomattasi tunnen silloin, onko se totta.
Orastava toivo oli ruvennut lämmittämään kovaonnisen immen mieltä, elpyvää eloa nousi yhä enemmän hänen kalpeille kasvoilleen. Silloin tarttui Pentti tytön vapisevaan käteen ja virkkoi iloisesti:
— Nyt lähden. Mutta sinä tiedät nyt minun palaavan, — silloin olet vapaa!
Hiljaa painoi Pentti ometanoven kiinni ja hän näki sitä tehdessään, että tyttö, joka jäi kekäleitä padan alle kokoamaan, jo liikahti notkeammin kuin äsken. Ja kun Pentti tuokion kuluttua, kumarana astuttuaan korkean kynnyksen yli tuohon ilottomaan tupaan, ovensuussa karisti jäitä paulakengistään ja pelmuutti lunta turkistaan, niin hän teki sen ikäänkuin suoraan salolta saapuva matkamies ainakin.
Ilolla häntä tervehtivät Viljo ja Manu, ja talon naiset keskeyttivät puhdetyönsä vierasta kestitäkseen. Siellä tarinoitiin nyt yhteisistä muistoista ja kerrottiin välivuosien kuulumiset. Manua oli hänen Laatokalla saamansa haava kesäkauden kiusannut, vaan syyspuoleen oli haava kasvanut umpeen ja silloin oli Manu mennyt uusiin naimisiin. Toisella vuodella oleva poika tepasteli jo lattialla, ja siitä aikoi isä kasvattaa yhtä reippaan miehenalun, kuin oli se vainolaisen surmaama.
— Sen jo kostit, virkkoi Pentti.
— Kostin. Ja elämän aloin alusta.
— Minulla on kostoni vielä kesken, lausui matkamies hiljaa, mutta lisäsi rajummin: — Vaan vielä täytän sen minäkin!
Marketasta ei puhuttu. Talonväki, jolle tyttö oli ainaisena suruna ja häpeänä, oli tottunut siihen, että hän vieraiden käydessä viipyi ulkosalla. Se vain ihmetteli, ettei Pentti entistä morsiantaan kysellyt, mutta iloitsi siitä samalla. Ainoastaan nuori Viljo aavisti jotakin, sillä omituisesti oli Pentin ääni värähtänyt, kun hän kostostaan puhui. Ja Viljossakin virisivät koston veret, hän jo taas tarjoutui seikkailuihin mukaan.