Hän kertoi sen katkonaisesti, tuskaisena, ja hypelteli samalla hätääntyneenä kaulassaan olevia hienoja, valkoisia vitjoja, jotka näyttivät umpeen juotetuilta. Mutta sitten hän kätki ne taas kuin säikähtyneenä mekkonsa alle. Pentti arvasi, että tuossa lie nyt se taikojan kahle ja hän huudahti verivihollisensa elkeistä kiukustuneena:
— Hitto herjan siteestä! — Hän oli oikaissut kätensä, ikäänkuin tempaistakseen nuo kirovitjat tytön kaulasta. Mutta hänen täytyi pysähtyä ja peräytyä. Sillä hän näki taas sanomattoman kauhun kuvan tytön hämmentyneessä katseessa ja näki hänen suonenvetoisesti nostavan käsivartensa kuin puolustautuakseen, sopertaen:
— Ei, en voi päästä irti.
— Entäpä jos ryöstäjäsi surmaan, oletko irti silloin?
Pentti katsoi terävästi sairaaloisen tytön silmiin. Levottomina ne yhä lainehtivat, mutta tuskan ja kauhun rinnalle rupesi niihin kuitenkin jo nousemaan toivon ja pelon välillä vaappuva ilme. Hän tuskin uskalsi vastata, mutta hänen kasvoilleen näytti kuin salatusta hetteestä nousevan vähän elon väriä. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:
— Silloin Pentti… ehkä voisin silloin taas hengittää.
— Ja ehkä hymyilläkin?
— Mutta ei… hän se surmaakin sinut.
— Siitäpä minä vastaan.
Tyttö itki nyt ääneensä ja Pentistä näytti, että hänen sydämestään suli kyynelten mukana pitkän kärsimysten jäitä. Mutta nuoren miehen rintaan nousi samalla uutta toivoa ja uutta voimaa; ja hän puhui rohkaisevasti ja reippaasti padan yli kumartuneelle naiselle: