Tytön silmissä kiihtyivät levottomuuden väreet tuskaksi. Pentti näki niissä samaa pelkoa kuin ansaan tarttuneen eläimen hätääntyneessä katseessa, ja hän virkkoi rauhottavasti:
— Keitä vain rauhassa hauteesi, en sinua raasta mihinkään. Nousin vain tähän suksiltani; tupaan olen menossa.
Hän aikoi jo poistua ometasta. Mutta hän katsahti vielä Markettaa: Tyttö oli peljästynyt, hämmentynyt, mutta mitään häijyjen henkien rienaamaa ei Pentti voinut hänessä nähdä. Ja hän palasi takaisin ovelta ja lausui reippaammin:
— Mutta kerro, Marketta, miksi minua kartat, mikä särki välimme? En sinua enää omakseni vaadi, vaan sano se kuitenkin!
Vesiin samenivat tytön silmät, raskaat muistot hänet valtasivat ja kuin vaikerrellen hän puhui:
— Enhän osaa sitä sanoa. Kaikki ovat sitä tutkineet… oi, se on niin kauheata! — Hän herahti ilmi-itkuun, joka tuntui hänen sydäntään hiukan keventävän, ja nyyhkyttäen hän jatkoi:
— Hän minut itseensä vihitti…
Pentti tunsi, kuinka hänessä kauan kyteneet vihat taas kuumenivat, ja hän sähähti kiihtyneemmin hampaittensa raosta:
— Se Kosoinenko? Oletko hänen vaimonsa?
— Hänellä on vaimo kotonaan, mutta siltä hän pani arpojan minut itseensä vihkimään. Ja he manasivat minut ja sitoivat ja uhkasivat… minä tunnen tänne asti sen uhan… En voi päästä irti!