— Tervennä hiihdä!
Vanhuksen äänessä oli pieni värähdys hellyyttä, ikäänkuin hän olisi arvannut poikansa aikeet. Ehkäpä hän ne arvasikin. Sillä suoraan suuntasi Pentti nyt suksensa sitä tuttua korpea kohti, jonka hän ennen nuorena oli niin usein halkaissut, pyyntiretken nimellä oikaistessaan sukulaistaloon Vahvajärville.
Raitis oli talvi-ilta, kun Pentti läheni sitä metsänrinnettä, josta hän kolme vuotta sitten, poltetun talon pihalta, oli lähtenyt niin nuortealla innolla hiihtämään, morsiantaan muka pelastaakseen. Nyt palatessaan hän tuli vastakkaiselta ilmansuunnalta, täyden kierroksen tehtyään, ja mieli oli hänellä nyt matalana. Kun metsä harveni ja sen keskeltä illan hämärässä kuumotti Lauri-ukon rakentama uusi tupa, silloin hiestynyt hiihtäjä pysähtyi. Häntä epäilytti, kadutti, hävetti…
Pentti katseli ympärilleen. Hän oli pysähtynyt juuri siihen karsikkoon, johon he olivat kolme vuotta sitten oksineet kaksi puuta. Nyt oli karsittu yksi lisäksi. Se oli Lauri-ukon kuusi, sen hän arvasi, ja hänestä tuntui, että hänen olisi ollut keveämpi palata taloon, jos tuossa olisi ollut vieläkin yksi oksittu puu.
Hiljaista oli pihalla kaikki. Tuvasta kuului vain kehdon yksivakainen keinutus ja sen säestyksenä kangaspuiden helske, — siellä teki yksinäinen perhe puhdetöitään. Mutta pihatöitä sattui kulkijan silmään valoviiva. Se tuli ometan ovelta… Pentti hiihti hiljaa valo viivaa kohden ja kumartui veräjän yli kurkistamaan raosta.
Siellä paloi tuli lehmipadan alla ja perältä pimennosta ammottivat suuret, pyöreät lehmänsilmät, jotka näkyivät odottavan iltahauteen valmistumista. Mutta padan ääressä seisoi solakkavartaloinen nainen, joka tuohivakkasesta ripotti jauhoja lämpenevään haudekeittoon ja toisella kädellään hiljaa liikutti hierintä. Keittäjän kasvot näkyivät sivulta; ne olivat laihat ja rasittuneet, mutta niissä oli vielä jälellä suloa ja uhmaakin.
Pentti viskausi aidan yli, avasi oven ja astui reippaana tytön eteen. Tämän katseesta, kun hän sen kohotti, kuvastui aluksi vain tylsää kylmyyttä. Mutta vähitellen rupesi siihen väreilemään ikäänkuin viriä tyyneeseen veteen, ja levoton, kärsivä ilme levisi hänen kasvoilleen.
— Pelkäätkö minua, Marketta? kysyi nuorukainen. Ja kun tyttö melkein kuin arkaillen siirsi hierintä pitelevän kätensä loitommalle, jatkoi hän: — Elä pelkää, en kättänikään ojenna. Tulin vain sinua katsomaan, kun kuulin sinun paljo kärsineen.
Käsi, joka hierintä piteli, oli ruvennut hiljaa vapisemaan. Ja tuokion kuluttua tyttö kuiskaten vastasi:
— Niin, olen paljo kärsinyt. Mutta miksi tulit… minuako hakemaan?