* * * * *
Se nostoväen kutsuminen aseisiin, josta ratsumies Pentti Heinonpoika levitteli tietoa Päijänteen pohjoisissa pitäjissä, oli näiden väestölle outo homma. Suomen talonpojat eivät olleet tottuneet tekemään sotapalvelusta, joka oli aina ollut herrain ja rälssimiesten asia. Rajaseutujen rahvaan täytyi kyllä usein, milloin vainolainen uhkasi tai hyökkäsi, kokoontua kotiseutuaan varjelemaan, mutta vaikea oli näitä sydänmaan talonpoikia saada ymmärtämään, että heidän olisi kotoaan lähdettävä linnoja ja kaupunkeja ja kaukaisia maakuntia puolustamaan. Käsitys koko maan yhteisestä puolustamisesta oli heille vieras ja se jäi useimmille hämäräksi vielä sittenkin, kun piispan asiamies oli kylästä kulkenut edelleen. Senverran toki oivallettiin, että esivalta nyt käski jokaisesta talosta, jossa oli viisi miestä, yhden varustautumaan lähteäkseen kauas Viipuriin sotimaan, ja koko huomio keskittyikin tavallisesti siihen, kenen oli näin uhrauduttava toisten puolesta ja heidän evästämänään.
Se vaatimus tuotti surua ja huolta niissä Sysikorvenkin taloissa, joissa Pentti Heinonpoika nyt ajoi asiataan ja joissa siten hänkin joutui vihattavan kruununmiehen huonoon huutoon. Kun Karmalan harjatukkaisista veljeksistä yhden oli määrä heittää kuokka ja kasuri, veritöihin sonnustautuakseen, niin se vaatimus synnytti vain kiukkua ja kirousta koko talossa, jossa nyt mietittiin, eikö olisi erämaille pakenemalla väistettävä koko uhkaa. Harva oli, joka Ilvesmäen Hintsan tavoin itse tarjoutui hiihtämään sinne, mistä ei uskottu miehen elävänä palaavan.
Verkkaseen siis sujui Pentin toimitus erämaan laidassa, jossa hänen oli järjestettävä ruodut ja määrättävä ruotupäälliköt, ja hän tunsi, ettei hänessä itsessäänkään Turusta tuomansa innostus enää kestänyt täydessä vireessä. Hänen ajatuksensa pyöriskelivät yhä enemmän siinä hänen omassa yksityisessä huolessaan, jonka hän tunsi mielensä pohjimmaiseksi ponnahtimeksi, ja josta hän sisässään yhä kävi hiljaisia käräjiä. Kaikkialla missä hän kulki, puhuttiin hänelle Marketan kohtalosta, kerrottiin siitä kauhulla, rukousnauhaan turvautumalla.
Hänet oli Karjalassa arpoja sitonut, sitonut ruumiin pääluussa pidetyillä vitsoilla, ja siksi niitä kiroja ei kukaan osannut pyörtää, — niin tiedettiin. Oli jo kerran hänen päästämisekseen kirkonkellojakin soitettu, mutta turhaan. Ja Sysikorven kirkkoherra, — jota sanottiin Varsa-Tuomaaksi, koska hän otti kymmenykset kaikista pitäjässään syntyneistä varsoistakin — oli kerran tehnyt erityisen matkan Vahvajärvelle tutkimaan paholaisen paulomaa tyttöä. Tämä ankara pappi ahdisteli muutenkin noituutta seurakunnassaan, kaatoi hämäläisten vanhoja karsikoita ja sakotteli erämiehiä, jotka itselleen kalaonnea taikoivat, mutta eipä ollut hänkään saanut tuota lumottua impeä luopumaan sairaista mielikuvistaan. Ja silloin hän oli kirkon nimessä kironnut Marketan, kironnut hänet hänen käydessään ja istuessaan, kironnut hänen työnsä ja hänen leponsa, ja kieltänyt häneltä haudankin rauhan… Siksi nyt matkamiehetkin väistivät Juuritaipaletta, kuin saastaista taloa.
Kauhulla sitä kerrottiin ja kauhulla sitä Penttikin kuunteli. Mutta samalla hänen kävi sääliksi tyttöraukkaa, jota hän kerran oli kuvitellut omakseen… onpa se mahtanut saada paljon kärsiä! Putkilahdelta soutaessaan oli Pentti vihannut morsiantaan, luullen hänen myöneen lempensä karjalaiselle ryöstäjälleen, mutta nyt hän käsitti hänet ilkeän intomielien viattomaksi uhriksi. Ja siitä hänessä kasvoi halu käydä sittenkin kerran vielä katsomassa entistä lemmittyään, jota nyt kaikki karttoivat.
— Lähdetkö hiihtämään? kysyi Suopellon vanhus eräänä aamuna siinä joulun alla, kun kuuli poikansa seinänvierustalta suksia kolistavan. — Onhan sinulla orit tallissa?
— Mietin suksilla lähteä tänään.
— Metsiä aijot kulkea?
— Niin, vielä täytyy käydä laitakylillä. Palaan huomenna.