Tarkoin oli sokea mies kuullut kysyjän äänen läähätyksen. Tiesihän hän, että tässä juuri oli se kipupaikka, joka hänen poikansa oli ajanut maailmalle, ja hän aavisti, että siitä hänen lähtönsä tai jäämisensä taaskin riippuu. Allapäin verkalleen hän vastasi:
— Tiedän, Pentti. Mutta ei hänestä tule koskaan emäntää Suopeltoon.
Nuori mies tunsi veren kuohahtavan ohimoilleen, kun isä noinikään repäsi rikki hänen salaisen, utuisen toivonhiutaleensa. Mutta hän koetti hillitä ääntään vavahtamasta, kun hän taas kysäsi:
— Miten hänen laitansa siis on, vieläkö hän on mieleltään sairas?
— Sairasko lie vai lumottu, hänen vuokseen vain matkamiehetkin nyt karttavat Vahvajärven majataloa, — ei sitä naista kukaan sukuunsa tahdo. Kuuluvathan hänestä sekä papit että poppamiehet koetelleen karkoittaa pahan kiroja, mutta vielä hänellä lienevät ne omat kumppalinsa, joita hän puhuttelee, vaikka niitä eivät muut näe.
Pentti ei kysellyt enempää. Hän koetti itselleen vakuuttaa, etteihän hän ollut muuta uutista odottanutkaan ja että toisten tehtäväin takia hän nyt matkoilla oli. Ja kääntäen puheen toisaalle, kävi hän kyselemään erämaankuulumisia ja vanhoja pyyntitovereitaan. Heittäytyipä hän leikkisäksikin, tiedustellen, eikö talossa ole jo iltaruoan aika, hänellä se ainakin rupesi olemaan.
Mutta ukon herkkä korva kuuli onton kaiun poikansa puheiden alta ja hän oivalsi, että vanha haava on vielä auki. Hän nousi kutsuakseen karjavaimon pihalta ruokia pöytään panemaan, mutta pysähtyi vielä keskilattialle.
— Niin taisi käydä, että kotiin et jää, Pentti, virkkoi hän, leuka rintaa vastaan painuneena.
— Niinkö käynee…
— Sen jo tiesin, se on sukuni kirous!