— Sitä tietä siis…!
Vanhus vaipui kuin lopultakin pettyneenä kokoon. Tuo isän ilmeinen suru silpasi hänen poikansa sydäntä, ja Pentti kiirehti lisäämään:
— Mutta voinhan laittaa ratsumiehen sijastanikin, jos itse kotiin jäisin.
Pentti ei todellakaan ollut vielä mielessään varma jäämisestään taikka lähtemisestään. Hänessä oli, ratsastaessaan syksyisten metsäin halki Sysikorpeen päin, herännyt voimakas halu jäädä elämään kotoisille mailleen, joilta sattuman oikku oli hänet kuin lastun laineelle viskannut. Se seikkailu voisi jo päättyä tähän, oli hän hokenut itselleen, ja hän oli koettanut turhiksi todistella niitä kuvitelmia, joita kostonvala Puruveden rannalla ja Paavali-maisterin sytyttävät sanat Turussa olivat hänessä viritelleet. Tuo kotoinen kaipuu hänessä nyt yhä kasvoi, hänen istuessaan autiossa tuvassa sokean isänsä vieressä, jonka kuihtuneiden kasvojen eleet enemmänkin kuin sanat tuntuivat rukoilevan häntä jäämään. Mutta ristiriitaisina aaltoilivat tunteet hänen mielessään, ja ikäänkuin niitä paeten hypähti hän äkkiä pystyyn, lisäsi puita pystyvalkeaan ja virkkoi:
— Entä mitäpä tänne kotiin kuuluu? Kuinka eletään naapureissa?
Karmalassa puskevat kai Tuomaan pojat ennallaan kivikkopeltoa… Ja
Vahvajärvellä, vieläkö hiihtelee Lauri-ukko rihmoillaan?
— Ei hiihtele enää.
— Vai jo kuoli vanhus. Mikä hänet tappoi?
— Valmiiksi hän rakensi uuden salopirttinsä. Mutta kun eläjät palasivat sinne, silloin oli hän kääntynyt vuoteelle.
Taas vaikenivat keskustelijat. Penttiin oli kuin pistos iskenyt aavistus siitä, että ukon oli kaatanut murhe hänen lemmikkityttönsä muuttumisesta, ja hän tapaili nyt kauan sanoja, saadakseen esille sen kysymyksen, joka kuumimpana poltteli hänen sydäntään ja johon vastausta hakemaan hän oikeastaan oli lähtenytkin tälle kotiretkelleen. Ja liian hätäisenä hän taas kävi puhumaan:
— Siellä nyt Manu siis isäntänä heiluu. Entä Marketta… mitä on hänestä kuulunut?