— En tiedä paraneeko, vastasi Manu, — mutta tänne en voi jäädä.
Minun täytyy päästä hiihtämään vainolaisen jäljille.
— Kostohiihdolle — yksinkö?
— Vaikka yksin!
Isä ja poika katselivat kotvasen ääneti toisiaan; he ymmärsivät toisensa, vaikka tunsivat vastakkain olevansa. Mutta silloin kuului heidän takaansa ääni:
— Et tarvitse yksin hiihtää, Manu. Tässä on mies toveriksesi, jos tahdot.
Hämmästyneinä kääntyivät aution talon viimeiset eläjät puhuttelijaan päin. He eivät olleet siinä väitellessään huomanneet, että kaksi hiihtäjää taas oli laskenut alas metsästä ja pysähtynyt heidän taakseen veräjälle. Tuokion olivat tulijat siinä hämärikössä katselleet tapahtunutta hävitystä, kuulleet kaivolla keskustelevain synkät tarinat ja niistä heti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Ja hiihtäjistä toinen, nuorempi mies, oli kohta valmis tarjoutumaan toveriksi kostotielle aikovalle.
— Sinäkö, Pentti, virkkoi Manu vilkastuen ja saapuvaa tervehtien. —
Niin, jopa taisi tulla sinullekin kiire tänne hävityksen maille.
Äsken saapunut mies oli solakka, voimakas nuorukainen: käynti oli reipas, silmät valoisat. Hän hiihti talonpoikaisissa tamineissa, mutta verkaa oli kuitenkin hänen lyhyen turkkinsa päällinen, punaisella oli kirjailtu sitä kiinnittävä vyö ja vaskitetussa tupessa riippui siitä helapääpuukko. Tämä Pentiksi puhuteltu nyt vastasi, hiukan sanoja kielellään pyörittäen:
— Hiihdimme Hintsan kanssa katsomaan, tarvittaisiinko Vahvajärvellä miehen apua. Lauri-ukolta kirkolla kuulimme, mikä vieras täällä on käynyt. Ja jälkipä siitä näkyy!
Hän viittasi hangella lepääviin vainajiin. Mutta Manu lisäsi: