— Aikapa sitä nyt varustaa, kun vihollinen lie jo hyökkäämään valmis. Ja muistappas, poika, minä täytän tänä keväänä jo kuusikymmentä vuotta.
— Mutta teihin nyt kaikkien toiveet kiintyvät, virkkoi nuori airut taivuttavasti.
— Olisinpa saanut olla siellä Viipurissa yhtämittaa nämä vuodet! Mutta kuinka hyvänsä, siellähän sitä nyt täytyy tehdä mitä voi… Niin, piispa on oikeassa, tietysti minä lähden tuleen. — Hän hautasi siten pian sen pienen katkeruuden, joka vielä hänen mieltään jäyti. Ja hetken kuluttua hän yhtäkkiä ojentausi suoraksi miettivästä asennostaan: — Mutta mitä sanoo siitä mahtava heimolaiseni, onko sitä ajateltu?
Hän hypähti pystyyn, niin että rautapäinen miekanhuotra helähti, ja asettui kädet puuskassa airuen eteen, häntä tiukasti silmiin katsoen:
— Mitä sanoo siitä Steen Sture, hän, joka kolmatta vuotta sitten kielsi minua vaihtamasta linnoja Niilo-herran kanssa, kun itse Viipuriin tarjousin? Viipuri on hänen lääniään. — Hä?
Rauhallisena istui airut, hätääntymättä Knut-herran tiukoista kysymyksistä. Hän oli Turussa kuullut näistä asioista jo paljo neuvoteltavan ja hänen vastauksensa muistutti ilmeisesti piispan rauhaisaa puhetyyliä, kun hän lausui:
— Ei ole enää voitu jäädä odottamaan sitä, mitä Steen-herra Suomen puolustamiseksi tekee tai jättää tekemättä. On käynyt tarpeelliseksi toimia tässä maassa ominpäin.
Posse luimisteli vielä tuokion airutta. Mutta tämän vastaus näytti häntä miellyttävän.
— Se on kyllä totta, virkkoi hän sitten, — on piru vie! — Ja innostuen soturivanhus lisäsi: — Kautta Maarian, se on välttämätöntä, jos mieli tämän maan puolustamiseksi saada jotakin toimeen. Ei auta nyt minunkaan kysellä, kiittääkö hän minua vai moittiiko.
— Ja piispa teitä sekä pyytää että vaatii Viipuria muistamaan.
Kaiken nimessä mikä teille on kallista, niin hän käski tervehtimään…