Toivotonta hänen oli paneutua karjajoppariksikaan. Hänellä oli vain yksi ainoa huonolypsyinen hatarasarvi, eikä sitä käynyt talosta hävittäminen.
Hän yritti kaloilla.
Hän otti niitä naapurien verkoista — sillä omia ei tullut aikoinaan hankituksi, ja nyt ne olivat liian kalliita hankittaviksi — mutta sai heti kateelliset naapurit niskaansa, ennenkuin ehti kaloja kunnolleen kaupatakaan, ja luopui koko hommasta, ennenkuin sai haasteen käräjiin kalanvarkaudesta.
Parempaa joppausmuotoa miettiessään hän kokeili elintarvekeinottelulla. Hän osti voita, jauhoja ja ryynejä ja vei ne Kuopioon, mutta sai jo asemalla kimppuunsa elintarvepoliisin, joka ilmoitti, että oli voimassa elintarvelaki, ja otti hänen pussinsa ja säkkinsä takavarikkoon. Ja niin hän sai siitäkin joppausmuodosta tarpeekseen.
Vaikka hän kuinka mietti ja tuumaili, ei vain oikea joppauskeino tahtonut selviytyä. Keinottelun jumalatar oli hänelle heltymättömän kitsas ja gulashauksen kohtalotar lahjomaton.
Mutta yhtä hellittämätön ja lahjomattoman leppymätön oli puolestaan Jopikin. Hän oli päättänyt jopata ja hän joppaisikin, jahka joutuisi, kunhan vain konstin keksisi.
Eräänä ehtoona hän sen keksikin ja pani heti keksintönsä järjestelmällisesti käytäntöön.
Hänen mökkinsä ympärillä oli pienoinen kylvöheinäpelto. Tosin siihen ei oltu heitetty siemenen siruakaan ainakaan kymmeneen vuoteen, ja siinä kasvoikin vain viisi vaivaista horsmaa ja pari hajuheinäpensasta, mutta kylvöheinämaa kuin kylvöheinämaa.
Pellon vieritse kulki maantie ja maantiellä koko kylän karja. Maantieltä pellolle ja mökin pihamaalle vei vanha ja hyvin laho portti, joka oli ollut vuosikausia lahoutensa tähden visusti kiinni.
Seuraava aamuna se oli selkoselällään, aikaisena aamuna ja — juuri kun kylän karja löntysti siitä ohitse.