Mamma oli näet palauttanut puolitiestä paksun voileivän lautaselleen ja katseli kulmiaan rypistellen voirasiassa itseään voitelevaa kärpästä. Vanhempi neiti Kiikkunen huokasi haikeasti ja oli kuihtuvan liljan kaltainen. Nuoremman neidin silmiin oli kiehittynyt kimppu kyyneliä ja hän nieleskeli jotakin, mikä ei millään muotoa tahtonut mennä kurkusta alas. Mutta nuori herra Kiikkunen katsahti pappaansa vain äärimmäisen välinpitämättömästi ja halveksivasti, kohautti sitten hartioitaan ja anasti kaikki lohipalat lautaselleen.
Kun kiusallinen vaitiolo uhkasi jatkua iankaikkisuuteen, kiskaisi isä Kiikkunen kaulastaan ruokaliinansa, pyyhkäisi sillä kiivaasti suunsa asemasta leukaansa ja nenäänsä, heitti liinan äkäisesti liemikulhoon ja ärähti:
— Mi-mi-mitä tämä äänettömyys merkitsee! Miksei herrasväki suvaitse jatkaa syöntiään? Ja miksi ei kukaan teistä kiitä sanallakaan siitä, mitä pappanne ja perheenne pää on teidän tähtenne suurin vaivoin tehnyt? Puhukaa suunne puhtaaksi, älkääkä olko siinä kuin — kuin kielettömät ka-kameelit!
Ja perhe puhui.
Mamma Kiikkunen ilmoitti pisteliäästi ja päätteliäästi, ettei hän lähde moiseen erämaan mökkirähjään muutoin kuin väkisillä vieden. Hänen heikentyneet hermonsa, — sairas sydänraukkansa ja kolme uutta kesäpukuansa eivät suorastaan salli maalaiselämän alakuloista yksinäisyyttä ja kuolettavaa ikävää, vaan vaativat välttämättömästi vähintäänkin kuukauden oleskelua jossakin tunnetussa kylpylaitoksessa, Naantalissa tai Heinolassa. Ja jos hänet noiden ahventen tähden vasten tahtoaan laahataan kauas turvattomaan korpeen, niin oltakoon samalla valmiit tuomaan hänet jo viikon kuluttua vuoteenomana, kenties vainajanakin takaisin ihmisten ilmoille.
Vanhempi neiti Kiikkunen ei virkkanut mitään, vaan huokaili vain yhä tiheämmin ja haikeammin.
Nuorempi neiti Kiikkunen hyrskähti hurjaan itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran nikotelluksi ilmi, että perhe ymmärsi hänen aikoneen ja luvanneen viettää kesän ihanimman kuukauden ainoan ja rakkaimman ystävättärensä Gabriellan kanssa Ahvenanmaalla. Gabriellan isä oli siihen jo suostunutkin, mutta nyt tämä ihana päätös oli tietenkin mennyt myttyyn, kun pappa j.n.e.
Nuori herra Kiikkunen, joka oli toisten puhuessa tyhjentänyt hummeri- ja sardiinipurkit ja ahmi parhaillaan ruokalusikalla jälkiruokaa, ei viitsinyt haaskata papan päähänpistoon montakaan sanaa. Hän vain huomautti, ettei pappa ymmärtänyt urheiluasioista eikä ahventen onkimisestakaan yhtään mitään. Kaikkihan tiesivät, että pappa oli hyvin huono onkimies, ja mitä urheiluun tuli, niin kuka hullu nyt lähtisi pikku mökin vielä pienemmälle pihamaalle keihästä heittämään tai juoksua harjoittamaan. Mutta perhehän voi tehdä, miten halusi, hän ainakin lähtisi kivan ja metkan toverinsa, Kröönperin Epun, kanssa polkupyörämatkalle Imatralle ja Punkaharjulle. Ja jos pappa ei tahtoisi antaa pojalleen matkarahoja, mikä olisi muutoin skandaali, kun se tulisi kaupungilla ja isän liiketuttavien kesken tietoon, voisi hän tulla toimeen postimerkkikaupoilla saamillaankin rahoilla.
Konttoripäällikkö Kiikkunen kuunteli perheensä selityksiä syvästi loukkautuneena. Sitten hän suuttui ja alkoi pauhata kiittämättömyydestä, kunnioituksen ja arvonannon puutteesta ja huonosta kasvatuksesta ja perhekurista ja naisten ainaisista oikuista ja että hän luullakseen ja tietääkseen oli tämän perheen pää ja huolenpitäjä, joka kyllä tiesi, mitä teki, ja aina teki, mikä tällaiselle perheelle oli parhaaksi.
Siitä oli vain se tulos, että kaikki perheen naispuoliset alkoivat itkeä tillittää ja nikotella ja niiskutella kilpaa ja nuori herra Kiikkunen irvisti päin pappaansa.