Meitä oli joitakin kaupunkimme ahväärieppuja viime keväänä kauppa- ja huvimatkalla Helsingissä. Kierrettyämme kylliksemme kahviloissa ja kinograahveissa vietimme lopuksi viattoman illan hotellimme numerohuoneissa Viron kansan veljestervehdyksistä nautiskellen.
Pikkutunneille päästyämme aloimme kukin kehua erikoisuuksillamme, kuten tämän kauppiassäädyn tapana on. Yksi kehui kaupoillaan, toinen gulasseerauksillaan, kolmas liiketuttavuuksillaan ja mikähän milläkin tavalla.
Nestori Nikkinen kehui voimillaan. Nestorihan kehuu aina määrättyyn tunnelmaan tultuaan niillä, ja hänellä, hyvin syöneellä miehellä, onkin voimia enemmän kuin monella muulla.
Eikä hän ainoastaan kehunut, vaan näyttelikin voimiaan.
Hän nosteli yhdellä kädellä selustasta tuoleja, kohotteli meistä milloin mitäkin rinnasta ilmaan, löi rystysillään ruutuja pöytään ja hiilihangon luokiksi hauislihakseensa.
Lopuksi hän aikoi nostaa yhdellä kädellä jalasta pöydän koholleen.
Silloin me suutuimme ja epäsimme jyrkästi tällaisen tuuman. Ja kun hän ei totellut meitä, hyökkäsimme joukolla häneen käsiksi, kaadoimme hänet lattialle, kannoimme hänet viereiseen huoneeseen ja suljimme hänet sinne lukkojen taa.
Unohdimme hänet puoleksi tunniksi.
Sitten joku huomautti, että viereisestä huoneesta kuului kummallista ärinää ja ähkimistä.
Aavistellen jotakin kamalaa tapahtuneeksi syöksyimme miehissä sinne.