Viidenneltä kierrokseltaan kaupunkiimme palatessaan hän soitti jo tullessaan ja kaupungin katuja kahdesti kiehkeroon kiertäessään. Tottapa hän lienee tullut jotenkuten nykäisseeksi merkkitorvea ja älynnyt sen hälytyslaitteeksi.
Ihmiset alkoivat jo väsyä Nestorin lakkaamattomaan kierrosajoon ja läksivät kaduilta kotiinsa arvellen, että tottapahan se siitä kerran seisottuukin. Ja niin jätettiin Nestori oman onnensa varaan ja mentiin maata.
Mutta joka tunnin perästä kuuli kukin ikkunansa alta hirmuista hurinaa ja pärinää ja sen keskeltä korvissa huikeasti hujeltavaa:
— Huuuuup! Huuuuup! Huuuuup! Pa, pa, pa, pa. Hyrryn, hyrryn, hyrryn.
Sytkyt, sytkyt, sytkyt. Huuuuup! Huuuup!
Sinä yönä ei moni nukkunut rauhaisaa unta kaupungissamme. Ei vaikka peitteen kuinka korvilleen veti. Sillä joka tunti kuului aina herättävänä äänenä horroksiin vaipuneille:
Pa, pa, pa, pa — Huuuuup, huuuuup — hyrryn ryrrryn — sytkytsytkyt — huuuuiphuuup — —!
Tämä meno ja metakka loppui vasta aamuyöstä.
Joka tunti Nestorin merkinantoja kuulemaan tottunut korva odotti pari tuntia näitä siknaaleja turhaan.
Niitä ei enää kuulunut. Kaupunki vaipui siihen kesäiseen syvään hiljaisuuteen, joka on niin täydellinen, että kuulee, jos korvansa heristää, kuinka meidän katuruohomme kasvaa.
Kello puoli neljä aamulla kuuli Kipakka ulko-oveltaan vaimeata naputusta. Kun hän meni avaamaan, seisoi siellä Nestori Nikkinen.