— Oohan iäneti ja pie kaplaista kiin… ei tässä ehitä muuta…
Eikä siinä ehittykkään. Niin män, että ellostelemmaan pan. Mutkissa kohona kimpoil ja kiänteissä kinoksija pitkin oijustel. En uskaltanna ennee auk'silimänä olla, vuan sulin silimän ja siunuustelin yksinän. Muer suu auk ja silimät pyöreinä tuijotti kuin taijottu. Ei ymmärtännä kaet, missee kyyvissä kuluk, kun niin arvoomata rekkeen ryöstäyty. Kiulu kimpos jumala ties mihinkä muutamassa kinoksessa, ja yks puun oksa otti multa hatun huostaasa. Aattelin, että ant männä, kun on männäksesä, kuhan ehyvenä ies johonnii eksys.
Ylläällä mäellä ryökkynä riäky jottai ens palakinnosta, pohjoismaisista kisoista ja mistä lie — en minä ehtinnä kuulla.
Puelmatkassa, miss on se äkkijyrkin hyppyr, näin kaukoo jonnii miehen ylös mäkkee kävellä kyökkäsevän. Likemmä tultuva tunsin sen Etelälahen Eenokki-rengiks. Minä het huutamaan, että tie auk taivasta myöten, ettei niät etteen erehtys. En tiijä liekkö hihkasun viärin hoksanna tai oisko auttopuuhat pistännä piähän, kun se ketale kuitennii tul liijan likelle ja…
Mikä lie konneesta sipassu sen kellelleen siihen piällyspuihin piälle, kuatu niin että kelekka rytis ja Eenokki voehkas… Vuan ei siinä auttanna muu kun kyytiin tyytyminen. Näky Eenokki haparoevan kiinnipi'intä…
Ol se männöö, herra vieläi varjele. Kahen ja puolen kilometrin mäkmatka ei kun kihaht. Ja minä aattelin, että ei tämä lyst lopu limilleen, eikä se loppunnakaan. Yhä vuan vauht kiihty, ja kun alettiin lähetä Etelälahen pihhoo, rupes jo pelottammaan. Se niät tie juoksoo niihin porstuvan pieleti ja siinä kurvautuu, kunneka viep jiälle vesavannolle. Minä jo aattelin, että uijjaan sitä nyt kaikki kolome tämän lorun lopuks avannossa… Vuan ei se tok niin tuhmast käyny. Näin jottain harmoota sivu livahtavan. Ahah, arvelin, soon Etelälahen riih ja tuos oi portinpylväät, tuossa piha-aetta ja nyt porstuva…!
Siinä minä sain valon piähän minnäi. Äkkinytkäyksellä minä kiänsin kelekkoo, ja varjele sitä kiiltävöö hummausta. Lensin ainai par syltä ilimassa porstuvan evuskinokseen, eukko tulla tuhaht mun niskaan, ja Eenokki kahareisin meijän kahen piälle. Kelekka kimpos tuvanseinee vasten ja särk seihtemen ruutuva, ja kaplaat ja käspuut ei ku kimpoel ilimassa pitkin pihhoo.
Siihe sattuvat juur Reittu ja Rispiina rappusille, kun meijän kuorma siihen suhaht. Silimät pyöreenä ne sitä puuhoo silimäel ja ihmettel vähä, ku myö kinoksesta kiivettiin: minä hatuta ja nuttu ja liivit auk ja napita, muer huivita ja luussin hihat rikki, käessä vielä kiulun käspuu, Eenokki kans hatuta ja toinen rukkanen tiessään, koko ruumis kun ruumenina. Vuan kyllä ne sitte siunuustel ja vähä monneen kertaan toivottivat meijät terveeks, ku kuulivat asjan. Nol jo Eenokin ehättäneet meitä hakemaan, ja myö tuotiin Eenokkihhii samassa kyyvvissä takas.
Julumat juhlathan niistä paesu, eikä eukkokaan ennee luntsusta viihtinnä valitella. Vasta uamulla minnäi kottiin kompuroin sieltä. Hattu löyty västä kevättalvella korkeen kuusen yläoksilta ja eukon huivi errään pisteaijan seipäästä, vissiinnii viitisentoista vitalikkosylen piässä tiestä.
Vuan kyllä minä sitte sitä ryökkynöö vähä korreesti kiitin niistä »pohjoismaisista kisoista».