— Valtakunnan sisällinen hoito vetää kokonaan puoleensa kaiken huomioni keskellä huvitusten pyörteitä… toivon, etteivät naapurivaltakuntain lähettiläät unohda kertoa hallitsijoillensa huvitusten riistävän minulta milt'ei kaiken aikani. Minä olen erittäinkin kutsunut tänne venäläisen lähettilään, jotta hän tänään oikein läheltä saisi nähdä huolettomuuttani ja sokeata kevytmielisyyttäni, joka saattaa minut unohtamaan kaiken muun. Niin, tämä mies, joka rahoja jakamalla ja juonittelemisella on herättänyt valtiopäiväin uppiniskaisuuden minua vastaan… hänen tahtonsapa se määrääkin päätökset… nyt on minulla syytä rauhanrikkomiseen Venäjän kanssa ja, jos Jumala suo, ei tämä tule kauan viipymään, vaikka minä nyt olen menevinäni heidän mukiinsa.
Kuningas, joka astui työhuoneesensa, työnsi syrjään tuon vihriän silkkiverhon, joka varjosti akkunaa, ja silmäillen ulos jatkoi hän:
Nämät valtiosäädyt, joilta odotin kannatusta ja rahanpulan poistamista, kuinka no ovat minut pettäneet! Venäjän johdannon alla oleva aatelisto tahtoo olla muurina minun ja kansan välillä, rientääksensä minun perikatoni avulla tarkoitustensa perille, mutta minä tahdon kumminkin ehkäistä Venäjän kunnianhimoa.
— Kansan toivo luottaa siinä kohdassa järkähtämättömästi teidän majesteettinne…
— Kansa — keskeytti häntä Kustaa-kuningas, ja sisällinen tuska piirsi uurtojaan hänen kasvoillensa; — kuinka onnetoin minä olenkin! Kansani rakkaus on menetetty! Mitä on tullut tuosta innostuksesta, joka minua kaikkiaalla ympäröi, tuosta luottamuksesta, joka oli minun onnellisuuteni? Kaikki nämät sydämet, jotka ennen olivat täynänsä suosioa ja rakkautta, ovat nyt kuni jäästä; minulla ei ole enään mitään toivomista. Oltuaan rakastettu kuten minäkin, ei enään koskaan voita takaisin niitä sydämiä, jotka ovat katkaisseet niin lujat siteet. (42)
— Teidän majesteettinne oman ja maamme menestyksen nimessä… oi, sire, älkäät antautuko näille tuskallisille ajatuksille — huudahti Armfelt, hämmästyneenä siitä epätoivosta, jonka valtaan kuningas muutamaksi sekunniksi hervottomasti oli heittäytynyt.
— Mutta niinpä on… kuinka voivatkin he neuvoa kutsumaan ko'olle valtiopäiviä mielipiteiden ollessa sellaisina… ja Toll, joka lupasi johtaa valtiopäiviä minun toivomusteni ja maamme tarpeiden mukaan! Minun omat sukulaisena liittyvät vihollisiini… Kaarlo imartelee heitä, ja he vuorostansa häntä. Juuri äsken koetin antaa hänen ajatuksillensa toisen suunnan — ivallinen, milt'ei iloinen hymy ilmestyi kuninkaan huulille, — ja muutaman päivän kuluttua toivon hänen heittävän vehkeilemisensä minua kohtaan. Kas tuolla hän istuukin rakkaan Reuterholm'insa rinnalla! Lyönpä vetoa vaikka tuhansia, että hän nyt päivittelen tälle hätäänsä, mutta jos en erehdy, mitä tuohon kelpo paroniin tulee, on hän kylläksi kateellinen ja siis minun puolellani sekä tulee häntä pitämään ymmällä niin kauan.
Tässä luulossansa oli kuningas vastaanväittämättä oikeassa, sillä samassa silmänräpäyksessä lausui Reuterholm:
— Hän on niin suuressa määrässä voittanut teidän kuninkaallisen korkeutenne suosion, ja sen tähden en olekaan lausunut julki, mitä hänestä olen pitänyt. Mutta nämät vuosia kestävät, turhat aarteenkaivamiset esimerkiksi; ainoa, joka niiden kautta on saanut rahoja taskuunsa, on Ulfvenklou, hän, eikä kukaan muu.
— Mutta hänen ennustuksensa… minä puolestani…