Lähes 30 vuotta onnettomuutensa jälkeen Oulussa, halasi hän tavata siellä olevia sukulaisiansa ja ystäviänsä. Siellä oli kappalaispaikka avoin. Hän haki sitä ja pääsi vaalille. Ilolla kohtasivat siellä olevat ystävät vanhan opettajansa.
Sunnuntaina, jolloin koetussaarna oli pidettävä ja hän nousi saarnastuolille, liikutti häntä sanomattomasti se, mikä kohtasi hänen silmiänsä. Suuri kirkko oli väkeä niin täynnä että paljo, joilla ei ollut tilaa sisässä, seisoivat ulkona. Vanha opettaja tunsi joukossa ystäviä, tuttavia ja monta rippilastansakin, jotka kyynelsilmin odottivat kuulla entisen rakastetun opettajansa ääntä. Ääneti tuli hän ensin monta rukousta, sitte tahtoi korottaa äänensä, mutta ei voinutkaan sillä sydämensä tunteet olivat liian väkevät. Ensin purskahti hän katkerasti itkemään, sitten hämmentyivät silmänsä ja muotonsa kävi hurjan näköiseksi. Sitte rupesi hän äänin tervehtimään ystäviänsä ja tuttaviansa. "Kas veikko Keckman", huudatti hän, "miten olet jaksanut sitten kun viimein tarjoit meille hyvää kotopantua olutta suuresta hopeakannustasi, jonka jalusteella oli apostolein kuvat ja sotamies kannella? — Hyvää päivää veikot Niska ja Wacklinit! Montako tuhatta tynnyriä tervaa olette pieksi keittäneet tänä vuonna Pikisaarella? — Kas ystävä Öberg! Muistatko, miten Blommi pisti pienen elävän kalan sun viinapottuusi? Sinun, veli Antell, näin viimeksi Kajaanissa käräjää pitämässä. — Kaikkihan minä teidät muistan Julinit, Mellinit ja Collinit, Nylanderin, Polvianderin, Ulbrantin ja viisastelia Kantin. Muistatko, veikko, mitenkä paisti karkasi, kuin kenraalin olit päivälliselle kutsunut?"
Näin pitkitti hän joutavaa tarinoimistansa. Kirkkoväen valloitti synkeä mieli ja vähittäin hiipi yksi toisensa perään ulos, niin että kirkko vihdoin jäi tyhjäksi. Sitte nousi muutama mielipuolen ystävistä saarnastuoliin, ottivat ja veivät hänen kotia.
Hyrynsalmessa tuli hän taas selväksi ja eli monta vuotta tämän surullisen tapauksen jälkeen.
9.
Koirankuonolainen.
Kauppias Posseniuksen satavuotinen leski oli kaupungin ivallisin, mutta ei suinkaan niin pelkäämätöin kuin miehensä esi-isä Knut Posse, mainio Viipurin pamauksesta. Hän oli Oulussa syntynyt suku-nimellä Fagerholm. Taloudessansa toimellinen eukko, on hän muistettava siitä, että hän näki 1714, 1743, 1788 ja 1808 vuosien sodat. Ensimäisen sodan aikana oli hän lapsena vanhempiensa seurassa hengen vaaralla paennut metsiin ja erämaihin. Toisen aikana oli hän jo naimisissa eikä pienen lapsen kanssa voinut paeta vaikka moni muu niin teki.
Miehensä oli poissa. Talossa oli majotettu venäläinen kenraali. Hänen läsnäolo varjeli sen ryöstöstä ja muusta väkivallasta, niin että eukon ei juuri mitään ollut pelkäämistä, mutta lapsuudesta hänessä asuva kauhu vaikutti toista.
Vaston kenraalin kieltoa tuli eräänä päivänä hänen huoneesensa kalmukki. Miehen muoto oli villi, kasvot vaskenkarvaiset, nenä tylsäpäinen, otsaa ei ensinkään mustan, karkean tukan alla, joka näytti tunkevan puolen korttelin matkalla toisistaan pyöriviin silmiin. Leveästä paksuhuulisesta suusta kiilsi pitkät valkoset hampaat. Leukaa ei miehellä ollut enempää luin otsaakaan. Kalmukki-poloinen ei suinkaan pahaa tarkottanut, mutta rouva, joka nyt luuli näkevänsä koirankuonolaisen, säikähtyi niin, että tuli hermottomaksi ja ihan kuuroksi.
Kolmannen sodan onnettomuuksia ei Oulu joutunut koettelemaan, lukematta sodan aikaisia tautia.