Oltuaan 25 vuotta naimisissa, sanoi hän eräänä päivänä rouvallensa ei katuvansa sitä, että hänen otti. Iloissaan tästä rohkeni tämä nyt muistuttaa aikoja sitten saatua lupausta, että 25 vuotisena hääpäivänänsä pääsisi Ouluun, jonne vaan oli muutama peninkulma, mutta jossa siitä päivästä ei ollut käynyt, jolloin heitti äidin kodin, joka siihen asti oli hänen rakkaimpansa mailmassa.
"Olkoon menneeksi", sanoi hovineuvos omituisesti nauraen, "jos pukeut morsiuspukuun ja olet valmis kuin olen valjastanut hevoset uuden reen eteen, niin nyt saat nähdä Oulun, jota niin kauan olet mankunut."
Tuon uuden reen oli hovineuvos maalauttanut kummallisen kirjavaksi lehti- ja ruusukoristuksilla. Takana ja kummallakin sivulla oli suurten seppelien sisällä suomalaisin pieniä lauseita. Tuon korean reen eteen antoi hän valjastaa vanhan tottuneen ja toisen nuoren opettamattoman hevosen. Hän jo käski ilosta liikutetun rouvansa astua rekeen, kuin havaitsi, miten huolellisesti hän kääri kapan ympärillensä, ettei lastensa ja palkkaväen silmissä näyttäisi pilamaiselta vanhassa morsiuspuvussansa. Mutta nytpä hovineuvos hetipaikalla käski hänen näyttää itsensä morsiamena läsnäoleville. Nämä näkivät vaan hänen salaiset huokauksensa ja kyynelensä ja menivät kiiruhtaen pois, säälien rakastettua äitiänsä ja emäntäänsä.
Itse autti hovineuvos nyt rouvansa rekeen, otti ohjat ja istui itse ohjilliseksi. Hevoset läksivät liikkeelle. Ne oli hän valinnut sellaiset syystä että tiesi rouvansa pelkäävän vikurihevosia. Toinen veti sinne, toinen tänne ja muutaman minutin kuluessa oli reki nurin ja rouva hangessa. Mutta hovineuvos autti hänen teeskennellyllä ystävyydellä ylös, kysyen oliko häntä sattunut. Kuullessaan niin ei olevan, valjastettiin hevoset uudestaan ja taas lähdettiin matkalle. Mutta hevoset rupesivat pian taas vikuroimaan ja rouva kimmahti monta syltää reestä metsään. Miehensä tuli taas avuksi ja kysyi, tahtoiko vieläkin pyrkiä edespäin, vaikka matkan alku näytti niin onnettomalta.
"Tottapa todellakin soisin näkeväni Oulun, jota niin kauvan olen toivonut", vastasi hän itkien. Toinen kätensä oli murttunut, mutta siitä ei virkkanut mitään saadaksensa vaan toivonsa täytetyksi. Nyt kului pitkä aika ennenkuin oli kaikki korjattu, mikä oli rikki mennyt.
Tie kulki sitten korkeain lumi-kinoisten välitse, jotka estivät hevosten hurjailemista, niin että rupesivat kulkemaan vakavammin. Mutta toisin kohdin taas, retkailivat niin, että reki 4 penikulman matkalla kaatui 15 kertaa. Vihdoin tulivat kuitenkin jäälle ihan lähelle Oulua, joka jo selvästi näkyi edessänsä.
Hovineuvos kuuli rouvansa niiskuttavan, pysähti hevoset ja kysyi, joko nyt näki 25 vuotta toivomansa Oulun.
"Näenhän minä nyt sen rakkaan kaupungin", vastasi hän kiitollisesti; "oi jos pian olisimme paikalla."
"Minua suuresti iloittaa, että nyt olet niin monivuotisten toivettesi perillä", sanoi hovineuvos. "Katsoppa nyt tarkkaan: tunnetko talotkin?"
"Tunnenpa kyllä, jo näen äitini tuvan katon", lausui hän, rinta täynnä sanomattomia tunteita.