"Niin", sanoi miehensä, "sulla on aina ollut hyvä näkö. Kiitä nyt Jumalaa, että antoi sulle sellaisen edun! Ehkä nyt olet nähnyt kyllä! saanko taas ajaa?"
"Aja, aja ystäväni!" Ilokyynelin kastuneet kasvonsa kätki hän käsiinsä kuin hovineuvos sillä aikaa käänsi hevoset takaisin samaa tietä kuin tulleetkin olivat.
Kuin rouva poloinen tuokion kuluttua nosti silmänsä nähdäkseen eikö jo olisi määränsä perillä äitinsä pihalla, näki hän pelästyen taas olevansa metsäisellä maantiellä, Hän huusi miehellensä, mutta se ei sitä ollut kuulevinaan, Vaikka hevoset juoksivat täyttä vauhtia, viskausi hän kuitenkin reestä. Tästä tietämättä ajoi hovineuvos siksi, että vihdoin käänsi päänsä kysyen "mitenkä kyyti kelpasi eukolle". Mutta nyt huomasi eukon olevan poissa. Paikalla käänsi hän hevoset ja pian löysi hän onnettoman vaimonsa kahlaavan lumessa pyrkien Oulua kohden. Nyt pyysi hän häntä rekeen, luvaten ajaa mieltänsä mukaan, mutta istui itse hänen viereensä estääksensä uutta karkaamista. Sydän-yöllä tuli läpi itkenyt ja kiusattu rouva kolkkoon kotiinsa äitiänsä ja ystäviänsä näkemättä.
Tämän toivon sulki hän sitten monta vuotta vaivatussa povessansa, kunnes hovineuvos eräänä päivänä ilmotti kaikkine perheineen tahtovansa muuttaa Ouluun ja heittää ruukin yhden vävynsä haltuun. Siis sai vanha rouva kuitenkin päättää päivänsä rakastetulla syntymäpaikalla lastensa ja ystäviensä keskellä.
Yhtä ruukin palvelusherraa piti hovineuvos erittäin hyvänä. Se oli papin poika ja hyvästi kasvatettu, vaikka ei akatemiaa käynyt, sillä hänen vanhemmillansa ei siihen ollut varaa. Monta vuotta oli hän rehellisesti käyttänyt nuoruutensa voimia toisten eduksi, jonka vuoksi ei yksinään hovineuvos, vaan koko ruukin väki häntä kunnioitti ja arvossa piti. Hän oli koko perheen ystävä ja rakasti heitä kaikkia, mutta varsinkin hovineuvoksen nuorinta tytärtä. Enemmän kuin itse luulikaan, rakasti hän häntä, mutta hän kyllä tunsi isän eriskummallisen luonnon vaan rakkautensa toivoi olevan vastatun. Nuoret rakastavaiset eivät kauvan rakkauttansa toisiltansa salanneet, sillä tytön äiti oli sen hyväksynyt. Sulhanen koetti vieläkin ahkerammin ansaita hovineuvoksen suosiota. Tämä, joka täydesti luotti häneen, koska tunsi hänen rehellisyytensä ja ahkeruutensa, sanoi kerran ei tietävänsä mitenkä palkitsisi hänen jokapäivä osottamat palvelukset.
Nyt taikka ei milloinkaan, ajatteli puukhollari ja tunnusti rehellisesti taipumuksensa ja toivonsa saada kutsua häntä apeksi.
"Aivan mieluisasti saat tyttäreni", sanoi hovineuvos. "Niin ruma ja köyhä tyttö on halvin palkka, jota voit pyytää. Sinä kyllä sen saisit, jos en jo aikoja sitten olisi luvannut Jumalalle, ei antaa häntä muulle miehelle kuin papille. Ja sen kyllä tiedät, että senlaista lupausta en voi rikkoa."
Niin siis nuoren miehen toivo oli särjetty. Hän oli jo yli kahden kymmenen vuoden vanha, eikä milloinkaan lukenut latinaa eikä monta muuta papin alulle tarpeellista ainetta. Mutta hän tunsi hovineuvoksen päätökset ja tiesi varmaan, että se kuin kerran niin oli sanonut, niin ei muun kuin papin ollut tyttöä toivomistakaan.
Surumielisenä ja murehtivana löysi morsiamensa hänen ja arvasi syyn olevan isän kiellon. Mutta ehdot kuultuaan sanoi hän iloisesti: "toivomme ei ole hukassa! sinulla on hyvä pää etkä sinä monia aikoja tarvitse lukeaksesi papiksi."
Tästä kehotettuna vastasi hän vilkkaasti: "sopiihan koetella."