Koko puoleen vuoteen ei Tiina-täti käynyt siinä talossa, jossa hän niin oli petetty, eikä ehkä milloinkaan olisi sinne mennyt, niin oli kumminkin uhannut, jos ei olisi yhtä paljon rakastanut emäntää, kuin hänen hyviä torttujansakin. Nämä viettelivät hänen eräänä helluntaina vastaan ottamaan päivällis-kutsumuksen sinne. Nähdessään iloisen emännän ja muhkeat tortut, hajosi kaikki katkerat muistot eukon mielestä.
Mutta kiusa-puheinen isäntä otti jutuksi päivän saarnan ja sanoi kansan vältelleen että opetuslapset olivat juopuneet paloviinasta, eikä makiasta viinasta. Sellainen erhetys säpitti eukkoa niin, että löi nyrkkinsä pöytään ja niin tavoin kaasi kaikki viini-lasit, jotka siis eukon kanssa todistivat kysymyksen olleen vallasta, eikä paloviinasta. Tästä harmista sai eukko taas maha-taudin niin että hänen täytyi kiiruhtaa kotio, torttuja maistamatta.
Tiina-täti oli ahkera ja tarkka, mutta ei saita. Hän sanoi että köyhiä ja kerjäläisiä ei olisikaan jos vaan kaikki tahtoisivat työtä tehdä eikä laiskotella. Kehittääksensä sellaisia ahkeruuteen antoi hän runsaita manauksia, mutta rahaa ei hänen milloinkaan nähty antavan. Mutta hänen sydämensä kunniaksi tiedämme sanoa, että moni kykenemätön ja köyhä ja monta orpolasta saivat Tiina-tädiltä runsaampia lahjoja kuin olisi luultukaan. Mutta hän ei sietänyt kenenkään määräävän kelle ja mitenkä paljo hänen olisi annettava. Ymmärrettävä on siis äkkipikaisen eukon mielipaha, kuin kerran määrättiin hän kaupungin köyhille maksamaan 2 riksiä. Eukko ei kauan miettinyt. Yht'äkkiä sai suuren kaula-huivinsa ja oli melkein sukka-jaloin juosta kevätlumeen, jos ei olisi kompastunut vanhoin kenkiinsä ja niin lähti ruti kiukkusena erään kaupungin-hallituksen jäsenen luokse valittamaan tuota hänen mielestänsä sopimatonta maksua.
Mutta täällä ei muutosta ollut saatavana, niin että eukko pahoilla mielin ja väsyneenä märin silmin ja märin jaloin tuli kotiinsa. Sitte hän sairastui. Kahden viikon kuluttua oli päättänyt toimellisen elämänsä.
Monta oli hänellä virhettä ja omituisuutta, mutta monta avuakin. Hän oli jumalinen, järjestystä rakastava, toimellinen ja työskentelevä kansalainen. Hän oli rehellinen, yksinkertainen, totuutta rakastava ja luotettava ystävä. Äkkipikainen, mutta ei paha, ei hän milloinkaan puuttunut toisten asioihin. Kuollessansa oli hän lähes 80 vuotinen.
Muuta muistopatsasta ei hän saanut kuin sen, minkä oli rakentanut parhaimpain oppilastensa sydämiin.
22.
Tullimiehen Kalakukko.
Ennen aikaan oli tapana Suomessakin kaupungin tullien luona tarkkaan syynätä ja tiedustella tulijain kuormat ja tavarat. Sen teki tavallisesti ne jolta "syökäreiksi" sanottiin, mutta usein tullimies itsekin, joka siihen aikaan ei saattanut odottaa suuria lahjoja maita valtakuntia matkustaneilta asioitsioilta. Sitä kovempi oltiin siis maamiesten kanssa, jotka tulli-asetuksia eivät tunteneet, jos heillä ei ollut jotain pientä lahjaa tarjottavana. Ne maamiehet, jotka olivat kyllin tuhmat antamaan näitten itsensä pelottaa, saivat näille jakaa, jos ei muuta, niin matka-eväänsä.
Eräs maamies, viisaampi toisia, jotka olivat antaneet tullimiesten itsensä ryöstää, oli valmis lähtemään talvimatkallensa kaupunkiin, myytäväksi viemään voita, talia, kalaa ja lintuja.