Pekka sanoi siihen vaan tarvittavan saada pari tynnyriä tervaa myydyksi, mutta sittepä oli isännän itsen välttämättömästi kaupunkiin matkustaminen, sillä Pekan ja toisen rengin täytyi pysyä kotona muissa raskaammissa töissä.
Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Kolme tervatynnyriä pantiin hevosen perään sillä tavoin, että ne itse pyörinä, ilman ajokalua pyörivät vetäjän perässä. Tällä tapaa Suomen maamiehet tavallisesti kulettavat maata myöten vietävää tervaansa. Pari naapurimiestä myöskin matkusti kaupunkiin, niin että nuorella Matti Makkosella oli matkaseuraa.
Parin vuorokauden kuluttua tultiin Ouluun. Silloin oli pimiä syysilta.
Matkakumppanit kääntyivät jokainen majataloansa kohdin ja heittivät
Matin yksinään kadulle. Poika-poloinen ei yksinään minnekään osannut ja
isänsä Matkatalon nimen oli hän unohtanut.
Pimeys lisääntyi aina. Lisäksi rupesi satamaan lumiräntää eikä yhtään ihmistä näkynyt kadulla. Siinä nyt seisoi poika-rukka läpimärkänä sateesta ja värisevänä vilusta. Hän ajoi muutaman askeleen väsynyttä hevostansa ja seisahtui taas. Kynttilät sammuivat ikkunoista eikä hän vielä tietänyt missä saisi yösijaa. Myöskin pelkäsi hän yövartiain tulevan viemään hänen arestiin, jolla matkakumppaninsa olivat häntä peljättänyt. Poika-poloinen oli ihan neuvoton. Mutta juuri samassa sattui hän muistamaan Jumalaa ja kotona olevia pieniä rakkaita siskojaan, jotka rauhallisesti lämpösessä makasivat. Tämä häntä vähä lohdutti ja kuivasi hänen kyyneleensä. Rohkeammin ajoi hän kirkkokatua myöten, mutta sekin päättyi rantaan eikä vielä näkynyt tulta eikä ihmisiäkään. Pari tähteä, jotka pilkottivat pimeässä muistuttain taivasta ja sitä lohdutusta mikä sieltä tulee, niitäkään ei hän huomannut.
Mutta poika-poloisen tila tuli yhä kurjemmaksi. Valuvin kyynelin ja helisevin hampain päätti hän vihdoin kolkuttaa yhden apteekin ovea, josta vielä näki tulen pilkottavan.
Ovi avattiin ja liikutettuna pojan hädästä, annettiin hänen ajaa kuormansa pihalle. Herra johdatti sitten pojan lämpöseen suojaan, ensin annettuansa hänelle lasin punssia lämmitykseksi. Kiitollinen lapsi nukkui pian.
Kuin itse talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa, tarjousi itse ostamaan tervan ja antamaan pojalle majatalon. Apteekin isännällä, näet, oli kauppaoikeudet, syystä että oli nainut rikkaan kauppiaan lesken ja myöskin että oli ensimäisen apteekin toimittanut Ouluun. Talon tytöt olivat pojalle antaneet viiniä ja makiaista ja mieluisasti olisi tähän jäänyt, mutta sanoi isänsä jääneen entiseen majataloon 14 riksiä velkaa, jotka ensin olisivat maksettavat, vaikka isänsä kyllä oli aikonut siitä muuttaa, sillä hänelle oli siellä monasti tehty vääryyttä.
"Jos tahdot, sanoi apteekin herra, niin saat minulta ne rahat. Ne saat vastedes maksaa, myöskin maksan talon-velkasi samoilla ehdoilla."
Mutta nytpä oli Matti iloinen. "Eläissäni en unhota teidän hyvyyttänne", lausui hän kyynelsilmin puristaen tuon hyvän herran kättä. Vakavasti lausui poika tämän lupauksen, jonka rehellisesti pitikin.
Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimäisen kaupunkimatkan jälkeen istui köyhä leski halvassa mökissään Kajaanin tullin luona Oulussa; kolme valjua ja näljästynyttä lasta istui hänen ympärillänsä. Hän oli heille jakanut viimeisen leipänsä ja käskenyt heidän mennä maata, etteivät enää pyytäisi ruokaa, jota hänellä ei ollutkaan. Tottuneet kuuliaisuuteen ja kärsimiseen, tekivät lapset niin. Lukivat iltarukouksensa ja tahtoivat nukkua, mutta näljän vaivat karkoittivat lapsuuden makean unen heidän silmistänsä.