Alipäällikköinä kokousaikoina oli useasti majuri B…., kiivas herra, mutta arvossa pidetty upsieri; katteini F., ontuva ja riutunut, tukka koristettu, virkanuttu kulunut ja "tuhansia tulimaista" yltäkyllin suussa; ja vihdoin luutnantti E—, jonka ruoka oli siirappi ja rinkilät, joka pakeni naisia, mutta ei vihollista, oli aina soreassa puvussa ja tukkansa niin sievästi pantuna että vaan lauvantai-vastasena yönä tohti käydä maata, sillä joka lauvantai rakennettiin hänen tukkansa sunnuntaiksi. Muut yöt nukkui hän istuen tanakkana tuolilla, ettei sotkeisi hiuskiehkuroita korvillansa, eikä kähäröitä niskallansa. Tätä olisi ehkä voinut sanoa virkainnoksi, mutta eipä siitä edes ritariston-tähteäkään annettu. Aina hän asui yksin maalla sivistyneiden ihmisten seurasta erillään. Saatuansa suuren perinnön kehoitti se lempeäluontoisen mutta köyhän upsierin-lesken pitämään huolta tästä nuoltusta eräkkäästä, ja vihdoin kaikkein ihmeeksi käymään tämän naisten vihaajan kanssa naimisiin. Vaan pian palasi von E— entiseen vanhanpojan-elämäänsä ja yksinäisyyteen. Mutta rouvallensa osotti hän aina suurinta kohteliaisuutta ja kävi pari kertaa kuukaudessa hänen luonansa naapuristossa tekemässä velvollisen "visiitin". Nämä olivat aina sangen lyhyet ja tehtiin huolellisimmassa puvussa, sellaisessa, joka tavallinen oli Kustavi III:nen aikakautena. Testamenttaamalla heitti hän koko suuren jäännöksensä hänelle perinnöksi.
Kevät houkutteli koko kaupungin nuorison Löytylle. Täällä koulupojat löivät pallia opettajainsa kanssa, jotka monasti seurasivat oppaaltansa tänne.
Joka kinkeripäivä leikkivät täällä lapset närhystellen rinkilää tai muuta makuista, ahkeruuden palkkioksi kotoa annettua. Myöskin oli Löytty nuorten tyttöjen ainoa kesähuvi. Tytöt, joita harvoin laskettiin äitin silmistä ikävöivät kevättä saadaksensa Löytyllä ikäkumppaliensa kanssa juosta lesken-leikkiä. Sattuipa toisinaan siellä tapamaan lemmittynsäkin, sillä nuorisolla ei siihen aikaan ollut niin monenlaatusta tilaa toinen toistansa tavata kuin nykyisenä, paljoa vilkkaampana aikana.
5.
Talonpojan poika Iisalmesta.
Wacklinin sukua oli ensimäinen Oulussa Mikko niminen. Hän oli varakkaan talonpojan poika Valkolan talosta Iisalmen pitäjän Pielaveden kylästä.
Pojalla ei ensinkään ollut halua maanmiehen töihin. Eräänä päivänä sanoi siis isällensä "tahtovansa tulla herraksi". Hän oli silloin 16 vuotinen nuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, nenä korkea, vilkkaat siniset silmät, otsa sileä ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla. Ymmärtäväinen isä, joka kyllä huomasi pojan raskaalle työlle aivan heikoksi, ei ruvennut estelemään hänen aikomustansa, vaan antoi hänen mennä Ouluun koettamaan onneansa. Vaikka isän oli kyllä vaikeaa luopua rakkaasta "kuopuksestansa", joka oli maksanut äitin hengen ja joka siitä alkaen oli ollut lähin isän sydäntä, antoi hän kuitenkin suostumuksensa.
Liikutettua mutta ääneti luki ukko pojan perinnön kiiltävissä hopia-riksissä uuteen selässä kannettavaan tuohi-konttiin. Nuorukaisen pukuna oli ahdas valkonen sarkatakki, poimukas sivulla ja liepeessä, ulottuva pohkeesen asti. Kaksi punaista villanauhaa oli neulottu selkäsaumojen yli. Syrjät pienet ja pallistetut punaisilla nahvoilla, edessä pienet kulkusen tapaset hopia-napit. Lumivalkea paidan-kaulus oli laskettu mustan silkkihuivin yli, edestä umpisolmussa. Sen alta kiilsi suuri hopia solki. Vyötäisen ympäri punainen vyö, niin että sen päät ryhmynä riippuivat molemmin puolin. Kirjava liivi, polvihousut keltaisesta säämiskästä, sidotut punaisilla tupsu-nauhoilla, harmaat villasukat ja pystykärkiset pieksut. Punaiset villapaulat puolisääreen käärrityt, joitten tupsut riippuivat jalan ulkopuolla; keltainen kähärätukka jaettu keskeltä otsaa ja päässä sini-samettinen kuusikaistainen patalakki. Sormessa hopiainen kantasormus, villa-lapaset ja niitten päällä vasikan-nahkaset rukkaset kädessä.
Näin varustettuna seisoi nuori matkamies valmiina isänsä edessä, sydän täynnä eri-tunteita: iloa siitä, että kaupunkiinpääsy-toivonsa kävi toteen, murheesta, täytyä heittää kaikki, mikä hänellä oli rakkaimpaa maan päällä. Silmät täynnä kyyneleitä seurasi hän isänsä liikunnoita, mutta kuin tämä myöskin kyynel-silmin, lausuen: "Jumalan kanssa", likisti hellämielisen pojan väkeviin käsiinsä, niin pojan silmistä virtana valui kuumia kyyneliä. Mutta ei ainoatakaan sanaa, vaan kuuluvan käden lyönnin antoi hän ukon isällisten varoitusten vastaukseksi ja kiiruhti äänin itkien jalkasin Oulua kohden. Hän ei hirvinnyt luoda silmiänsä kertaakaan takaisin rakastettua syntymäkotiansa kohden, peljäten kohtaavansa isän hellän katsannon, joka ehkä ainaseksi vetäisi hänen sinne takaisin.
Huolimatta syysillan pimeydestä, kääntyi matkamiehemme sivutielle ja oli pian hautuu-maalla. Paljastetuin päin lähestyi hän siellä äiti-vainajansa hautaa, jolle ristissä käsin lankesi polvillensa ja hartaassa rukouksessa Jumalan tykö anoi siunausta syntymäkodilleen ja omille tuntemattomille kohtaloilleen. Vihdoin lausui hän: "Äiti, äiti! koska mailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkoon nyt taivaasta silmäsi minua matkallani!" Vahvistettuna tästä, kiiruhti nuorukainen iloisempana määränsä perille.