Kymmenen vuorokauden kuluttua tuli hän terveenä ja iloisena Ouluun. Siellä haki hän heti isänsä majatalon, sen jossa ukko kaupungissa kauppamatkoillansa piti asuntoa. Sen löydettyään kävi hän perheenhuoneesen heittämään majakakun ja kalakukon, jotka on tapana antaa lahjaksi sille kauppiaalle jossa matkamies majataloa pitää.
Tupa oli sen ajan tavan mukaan, hyvin avara, kolmella leveällä ikkunalla kolmessa jaksossa, puuluukut katua kohden, ruu'ut pienet, kortin kokoset, lyijyllä kiinnitetyt, paksut orret katossa, valkostetut seinät, permanto hiekotettu ja suuren avoimen uunin ympärillä havuja. Korkea, maalattu puukaappi seisoi yhdessä kulmassa ja siinä maitopyttyjä laesta permantoon asti. Sen vieressä suuri kannellinen korvo naappuinensa täynnä piimää. Pitkä maalaamaton, pesty puupöytä ja samallainen penkki anastivat yhden seinustan. Ikkunain välissä suuri tamminen saranapöytä. Samallainen veistämä-kuvilla koristettu vaatekaappi seisoi mataloilla pallojaloilla toisella seinällä. Talon tyttäriä varten oli kangastellit toisella puolla sen vastapäätä. Yhdessä kulmassa oli seinäkello kaappineen ruusulliseksi maalattu ja joka kellon lyömä aukeni luukku, josta kurkisti käki kukkumalla kertoen kellon lyömät. Muutama puutuoli, ruoka- ja avain-kaappi ja puolen tusinaa rukkia oli vielä huoneessa nähtävänä, eikä muuta mitään.
Kehräten pellavia kahden tyttären ja kolmen piian seurassa, istui emäntä itse esinnä. Eukko oli kärevän näköinen, pukunsa pitkä, leveäraitainen kotona kudottu naisnuttu ja päässä nuorimman tyttären Liisan kutoma "tykki" ja lakki. Tyttäret olivat melkein samanlaisessa puvussa, mutta nutut pitkäuumaiset ja myssyt vehreät. Kolmas nuori tyttö seisoi maitokaapin luona kirnuamassa. Sen nimi oli Helena Paldanius, papin tytär Törnävältä ja talonväen sukulainen. Hänellä oli valkonen esiliina, kiverretyt hihat ja kerman pisara tylsäpäisen nenän päällä.
Iloisesti ja ystävällisesti silmäili Helena neiti sisääntullutta soreata talonpojan poikaa. Vähän ujostellen laski tämä tuomisensa pöydälle, noikkasi monioita kertoja, oikialla jalalla raapasten permantoa, kunnes vasemmalla kädellä pyyhkäsi tukan otsaltansa. Oikean kurotti hän ensin emännälle ja sitten kaikille tyttärille järjestään, mutta Helenan kättä hän niin puisti että se huudata "varo kirnuani", josta toisille syntyi paljon iloa ja vastedes monta muistutusta Helena-poloiselle.
Tervetultu oli Mikko ja Mikon riksit kaupan vaurastumiseksi. Hänestä tuli aikaa myöten talon taitava "puukhollari" ja vihdoin jo ensimäisestä kohtaamasta rakastetun Helenan mies ja oma isäntänsä, sekä koko Pohjanmaan Wacklini-suvun esi-isä. Ensin vastaanotti hän vanhan isänsä toivosta kutsumuksen syntymä-seurakuntansa lukkariksi, asui siellä onnellisena ja tytyväisenä isänsä kuolemaan asti; muutti sitte vaimonsa ja ensimäisen poikansa kanssa Ouluun, jossa v. 1717 pääsi posti-pehtuoriksi.
6.
Iso-muori
Oikein kunnon eukko oli vanha iso-muori, joksika koko suku häntä kutsui. Rehellisellä vanhan ajan hyväntahtoisuudella, lausui hän aina mielipiteensä suoraan eikä suinkaan sanoja valinnut, vaikka usein ja syvästi kumarteli, milloin arveli asiain niin vaativan.
Eräänä kesäiltana oli pari Turkulais-rouvaa ihan odottamatta tulleet
Raahesta Ouluun kahdeksan penikulman matkan eukon luoksi vieraisiin.
Emäntä vastaanotti heidät ystävällisesti ja laittoi heille vuoteen
samassa suojassa, jossa omakin makuusiansa oli.
Sinä yönä ei eukon tullut tavallisen makea uni ihan ruuanlaitto-huolesta. Hänen oli tapa äänin lausua aatoksensa. Nytpä mummo nousi istualleen vuoteellensa, veti pari kertaa nuuskaa nenäänsä tavallisin runsaammin, äänin itseksensä pitäen seuraavan keskustelun: "Mitä annan huomenna heille päivälliseksi? Niinpä tulevatkin niin odottamatta, ettei mitenkään olisi voinut teurastaa tai muuten olla valmiina vieraita vastaamaan. Mielettömät! He kyllä tietävät täällä yhtävähän kun sielläkään olevan lihapuotia eikä kalakauppaa."