Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului parkunaa ja äänekkäitä huudahduksia, ja Fowlerit juoksivat minkä jaksoivat tapaturmapaikalle. Tamma oli laukannut eteenpäin jättäen jälkeensä tomupilven ja kumoon kaadetut ajopelit, joiden vieressä kaksi henkilöä virui maantieojassa. Kärryt ja niiden ajajan tunsivat kaikki Brambletreen asukkaat hyvin, ja molemmat olivat varsin vanhanaikaista mallia, jollaisia harvoin tapaa muualla kuin syrjäisellä maaseudulla. Poloinen herra Dover, joka äkillisessä tapaturmassa oli kellistynyt tiepuoleen, näki ilokseen ystävällisten kasvojen kumartuvan ylitseen, ja Derrickin voimakkaan käsivarren auttamana hän pian nousi jaloillensa. Saatuaan miehen pystyyn Fowlerit käänsivät huomionsa hänen matkatoveriinsa, arvokkaan näköiseen viisikymmenvuotiaaseen naishenkilöön, joka surkeasti vaikeroiden virui pensasaidan vieressä.
"En tiedä, mitä vaimoni aikoo sanoa", virkkoi herra Dover avuttomana katsahtaen kärsivään. "Tämä on hänen oma sisarentyttärensä; hänen piti tulla muutamiksi päiviksi luoksemme, ja minä ajoin Parkleyhin häntä noutamaan."
Herra Dover oli äskettäin nainut kuudenkymmenenviiden vuoden varttuneella iällä henkilön, jonka otaksuttiin olevan häntä itseänsä hiukan vanhempi. Tämä oli tuntematon Brambletreessa ja oli tuonut omia varojansa ja huonekaluja pieneen, sievään mökkiin, missä Dover oli yksinänsä elellyt monet vuodet. Naapurit väittivät, että vaimo luonteeltaan oli umpimielinen ja itara, sekä lisäsivät, että aviomies kovin pelkäsi hänen terävää kieltänsä.
"Minua ei voi syyttää tapaturmasta", jatkoi Dover koettaen vapisevilla käsillään ravistella tomua vaatteistansa, "Ja vaimoni tahto oli, että hänen sukulaisensa viipyisi meillä; mutta ei ollut tarkoitus, että hän viipyisi kahta päivää pitemmältä. Ja nyt näyttää siltä, että saamme hänet kuukausiksi hoivataksemme! Ja kärryt… oi voi, voi, ne eivät enää kelpaa mihinkään."
Hänen täten valitellessaan isä ja poika nostivat onnetonta naista mahdollisimman huolellisesti ja hellävaroen. Hän ei ollut menettänyt tajuntaansa, mutta pian huomasivat he hänen olevan liiaksi loukkautunut seisoakseen. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin enemmättä viivyttelyttä kantaa hänet kujaa pitkin ylös taloon ja asettaa hänet varovaisesti sohvalle heidän parhaaseen vierashuoneeseensa.
Ja sitten he laupiaina samarialaisina palasivat raihnaisen Doverin luo ja auttoivat häntä nostamaan kärryt takaisin pyörilleen. Huomattiin, että ne eivät olleetkaan paljoa vioittuneet; ja omituisin säälin ja leikin sekaisin tuntein he katselivat, kuinka ukkeli tomuisessa takissaan verkalleen tallusteli kotiinpäin, taluttaen vanhaa hiirakkoa, joka oli kestänyt kolauksen paljoa kylmäverisemmin kuin sen isäntä.
Sillävälin ystävälliset kädet hoitelivat nais-rukkaa sohvalla ja lempeät äänet tyynnyttelivät hänen järkkyneitä hermojansa. Hän oli saanut muutamia vaikeita iskuja ja ruhjevammoja, mutta toinnuttuaan säikähdyksestänsä hän tyyntyi kylliksi myöntääkseen, ettei mitään luita ollut taittunut. Heidän ei tarvinnut hänestä liiaksi huolehtia, lisäsi hän, ponnistaen parhaansa puhuakseen hilpeästi. Hän viipyisi hetkisen, jos he sen sallisivat, ja ottaisi sitten vuokra-ajurin palatakseen Parkleyhin.
"En halua, että minut sijoitetaan täti Doverin asuntoon", sanoi hän avomielisesti; "se tuottaisi hänelle paljon kiusaa; ja hyvä emäntäni kyllä antaa minua vaalia, jos se on tarpeellista".
"En luule, että tänään kykenette mihinkään lähtemään", vastasi rouva
Fowler ystävällisesti. "Yön levättyänne ehkä voitte paremmin."
Potilas yritti nousta vuoteeltaan, mutta vaipui voihkaisten takaisin.