"Kunpa vain pääsisin rouva Belfontin luo!" sanoi hän koettaen hillitä nyyhkytystä.
"Rouva Belfontin! Asutteko rouva Belfontin luona?" kysyi Fowlerin vaimo, jonka kasvot äkkiä alkoivat hehkua.
"Kyllä, hyvä rouva; minä olen hänen palvelijattarensa ja olen ollut hänen talossaan jo kaksikymmentä vuotta. Tiedän hänen tahtovan, että heti palaan ja saan tarpeellista hoitoa. Muuten kiusaantuisikin Dover-tätini kovin, jos minut tässä tilassa toimitettaisiin hänen tölliinsä. Minun täytyy tavalla tai toisella päästä Parkleyhin vielä tänä iltana."
"Kuulkaahan", sanoi rouva Fowler; "tilanne ei siedä, että teitä nykyisin mihinkään muutetaan, enkä minä suinkaan lähetä teitä Dovereille. Rouva Belfont on oma sisareni, ja te jäätte tänne hoidettavaksi, kunnes tulette kyllin terveeksi palataksenne hänen luokseen."
Anne Robson oli lämminsydäminen nainen, aina herkkä tunnustamaan ystävyyden; ja se huolenpito, minkä hän oli saanut osakseen, oli nopeasti herättänyt hänen kiitollisuutensa. Ja kun rouva Fowler ilmoitti suhteensa rouva Belfontiin, palvelijatar aivan ihastui ja katseli kiiltävät kyyneleet silmissä sekä äitiä että tyttäriä.
"Jos tahdotte olla niin ystävällinen, että pidätte minut täällä yön yli, hyvä rouva, olen siitä kiitollinen. Ja tekisitte minulle suuren palveluksen, jos kirjoittaisitte rakkaalle emännälleni ja kertoisitte hänelle, mitä minulle on tapahtunut."
Hänen rakkaalle emännälleen! Tytöt kuuntelivat ja ihmettelivät. He eivät voineet käsittää, että se, joka oli unohtanut sisaren, oli saattanut vaivautua voittamaan palkollisen kiintymyksen. Mutta tosiasia oli, että rouva Belfont ei siinä ollut nähnyt minkäänlaista vaivaa. Hän oli alusta pitäen havainnut, että Anne Robsonilla oli hyödyllisiä ominaisuuksia, ja senvuoksi hän oli osoittautunut häntä kohtaan runsaskätiseksi ja huomaavaiseksi. Vuosien vieriessä herra Belfontin terveys riutui yhä enemmän, ja silloin Robsonin uskollisuus tuli kaksinverroin arvokkaaksi. Puolison viimeisen sairauden aikana tämä oli ottanut hoitamisen taakan kokonaan hartioilleen. Ja kun loppu tuli ja ruumiiltaan ja sielultaan väsynyt rouva Belfont ennen kaikkea halusi täydellistä lepoa, hän oli palvelijattaressaan saanut mitä huolehtivimman ja valppaimman vartijan, joka alati oli valmiina suojelemaan häntä ikävyyksiltä ja turvaamaan hänen rauhansa.
Kuten rouva Belfont halusi itseään palveltavan, samaten Robsonia viehätti palveleminen. Hän ei laskenut apuaan sen täyden arvon mukaan, koska palveleminen kuului hänen luonteeseensa. Ellei hän olisi saanut ketään palvella, hänen elämänsä olisi ollut epätäydellistä, ja niin kiitollinen hän oli rouva Belfontin hänen palveluksistaan antamasta tunnustuksesta, että hän auliisti ja yllin kyllin korvasi sen vilpittömällä rakkaudella.
Rouva Fowlerin luvattua kirjoittaa kirjeen hän lepäsi sohvalla aivan tyytyväisenä. Hän rakasti emäntäänsä niin paljon, että hänelle oli ollut kokonainen koettelemus jättää hänet edes kahdeksi päiväksi. Ja nyt, sensijaan että olisi nauttinut tätinsä laihaa vieraanvaraisuutta, kestitsi häntä Chestnutin maatilalla rouva Belfontin oma sisar; eikä kukaan näkynyt lukevan vaivakseen täyttää hänen tarpeitansa ja osoittaa hänelle ystävällisyyttä.
Seuraavana päivänä hän oli kyllin toipunut kohdistaakseen ajatuksensa syvällä mielenkiinnolla ystävällisiin hoitajiinsa, vaikka ruhjoutuneet ja haavoittuneet jäsenet tuottivat hänelle melkoista tuskaa. Hänen käytettäväkseen annettiin vierashuone, johon hänen hauskuudekseen asetettiin kukkavihkoja. Ellen ja Lucy toivat kissanpojat häntä huvittamaan, vanhemmat tytöt palvelivat häntä auliisti, ja — mikä parasta — Jennet istui hänen sohvansa ääressä jutellen monenlaisista asioista.