Syyskuu tuli liiankin pian; Jennetin valmistukset olivat myöskin tehdyt. Hänen matkalaukkunsa oli valmis — hänen sydämensä ei sitä ollut.
6. luku.
Jennetin koettelemukset.
Opiston makuusuojat olivat hyvin avarat ja jokaisessa oli vuoteet kolmelle hengelle. Kullakin tytöllä oli oma sänkynsä ja oma nurkkasensa; ja Jennet Fowlerin huonetoverit näkyivät vallan kernaasti sallivan hänen pitää soppensa aivan yksin.
Charlotte Ashley ei yöllä ollut taipuvaisempi ystävällisyyteen kuin päivälläkään. Jostakin oikusta hän levolle mentäessä ei ollut Jennetistä tietävinäänkään, vaan lörpötteli Minnie Woodille ikäänkuin ei kolmatta henkilöä olisi ollutkaan saapuvilla. Toisin kuin Pamela Rye, ei Minnie tyytynyt vain kuuntelemaan ja vastailemaan; hän halusi puhuakin, ja tuo kielipari piti sellaista sipinää, että se joka minuutti uhkasi tuoda jonkun opettajattaren huoneeseen.
Kun Jennet-rukka polvistui vuoteensa ääreen, molemmat tytöt pyrähtivät hillittyihin naurunpurskahduksiin ja sitten alkoivat jälleen puhua vähintäkään vaimentamatta ääntänsä. Se oli kovin vaikeata; uusi opistolainen huomasi konemaisesti toistavansa vanhoja rukouksia, joutumatta laisinkaan ajattelemaan niiden sisältöä, ja vihdoin hän karahti ylös aivan epätoivoissaan.
"Ne, jotka kaikkea ihmettelevät", kuuli hän Charlotten lausuvan, "ovat aina maailman ikävimpiä ihmisiä. Tiedätkö, Minnie, miten kiusallista on seurustella sellaisten kanssa, jotka kaiken ikänsä ovat eläneet johonkin maaseudun nurkkaan suljettuina? Ne töllistelevät aina, asettuvat omituisiin asentoihin ja saattavat itsensä yleisen huomion alaisiksi. 'Yksinkertaisimmat esineet', kuten neiti Sand sanoisi, 'herättävät heissä rajatonta riemua'. Mutta minä en juuri pidä rajattomasta riemusta; se on varma sivistymättömyyden merkki."
"Epäilemättä olet oikeassa", vastasi Minnie hiukan pitkäveteisesti. "Mutta tosiaan, kun en ole sitä koskaan kokenut, tuskin tiedän, miltä se tuntuu. Onko sitten olemassa mitään sellaista, josta voisi haltioitua? Aina yrittelen hiukan innostua, mutta en siinä koskaan onnistu."
"Muokkaamaton sielu", jatkoi Charlotte tuntien hallitsevansa asemaa, "muistuttaa lapsen sielua; se on aina kummastuksen tilassa. Mutta kummastuminen, tiedäthän, sopii vain sylivauvalle, pienelle, pullakalle, pyöreäsilmäiselle olennolle, jolla on kuoppasia poskissa ja joka sopertelee ensimäisiä sanojaan. Mutta kun iso nuori tyttö käyttäytyy pikkulapsen tavoin, näyttää se tavattoman typerältä."
Jos Jennet tällä hetkellä olisi voinut kätkeytyä, hän olisi hyrähtänyt itkuun; mutta aavistus naisen arvokkuudesta tuli hänelle avuksi, hän hillitsi kyyneleensä ja puristi kädellään kurkkuansa pidättääkseen karvaan palan siellä.