"Haluaisin järjestää pienen retkeilyn muutamille vanhemmista tytöistä", sanoi neiti Thornhill rouva Mayfieldilie. "Tuskin voimme toivoa, että tätä mainiota ilmaa enää pitkälti kestää. Olisi Charlotte Ashleyn ja Pamela Ryen vuoro päästä jaloittelemaan. Minnie Woodin ja Agnes Quintonin pitää myöskin tulla; ja retki tuottaisi suurta iloa Jennet Fowlerille."
"Olen iloinen, että olette ajatellut häntä", vastasi rouva Mayfield. "En halua nähdä häntä noin murheellisena. Hänellä on varmaan koti-ikävä; ja pelkään, että jotkut hänen opistotovereistaan eivät ole hänelle niin ystävällisiä kuin heidän tulisi."
"Hän tuntee itsensä yksinäiseksi", vastasi neiti Thornhill. "Toiset jättävät hänet liian paljon yksikseen, luullakseni osaksi senvuoksi, että hän on niin pitkä ja miellyttävän näköinen. He kadehtivat häntä ja puolittain pelkäävätkin. Eikä hän voi eikä tahdo tungetella heidän seuraansa."
"Lapsi-parka", huokasi rouva Mayfield säälivästi. "Tuollaiset komeat, majesteetilliset tytöt ovat varsin usein arkoja ja tarvitsevat paljoa enemmän rohkaisua kuin pienet. Niin, hyvä ystävä, retkenne on oivallinen tuuma. Minne aiotte mennä?"
"Olen ajatellut, että matkustaisimme junalla Richmondiin ja sitten kävelisimme Hamin kenttien yli. Muutamat tytöistä eivät ole koskaan nähneet Hamin linnaa, ja varmaankin paikka heitä miellyttäisi. Sanommeko huomenna?"
Näitä retkeilyjä usein suunniteltiin ja suoritettiin kauniilla ilmalla, ja aina järjestettiin niin, että jokainen vanhemmista tytöistä pääsisi sellaiselle mukaan ennenkuin päivät kävivät pimeiksi ja kolkoiksi. Neiti Thornhillin ilmoitusta tervehdittiin suurella tyytyväisyydellä; ja Jennet, joka tietysti ei koskaan ollut nähnyt Richmondia, ilostui silminnähtävästi tästä suunnitelmasta. Hän ei voinut olla toivomatta, että Charlotte Ashley olisi jäänyt pois, mutta häntä lohdutti ajatus, että neiti Thornhill varmaan pitäisi hänen vastustajaansa aisoissa.
Pieni joukkue lähti kello yhdeltä eräänä kauneimpia syyspäiviä, mitä he olivat nähneet. Niin sulotuoksuista oli ilma ja niin pehmeänä väreili valo, että syyskuun rauhallinen tenho valtasi Charlottenkin, joten hän oli tavallista tyynempi ja lempeämpi. Useimpia ihmisiä veti hän vastustamattomasti puoleensa huimassa hilpeydessään, mutta Jennet piti hänen kasvoistaan, silloin kun niillä oli levollinen ilme. Silloin mustat ripset verhosivat tummain silmien säihkyn ja hienopiirteiset huulet kaartuivat pehmeästi, mikä ilmaisi ajatusta ja tunnetta. Charlotten levollisina hetkinä se, mikä hänessä oli parasta, näkyi nousevan pinnalle; vahinko vain, että hän niin harvoin oli levollinen.
"Puistoa tarkastamme toisella kertaa", sanoi neiti Thornhill Jennetille heidän saapuessaan Richmondiin. "Toivoakseni tulemme tänne monet kerrat niin kauan kuin sinä olet kanssamme."
Hän opasti parvensa jokea reunustavien alavain niittyjen poikki, ja Jennet seurasi kuin onnellisessa unessa. Pääsy savuisista huoneista ja vilkasliikkeisiltä kaduilta tuotti maalla syntyneelle tytölle tavatonta huojennusta; ja täällä tapasi hän entisten kotikenttiensä tutunomaista vehreyttä, näki levollisesti laitumella käyvää karjaa, puiden lakastuvien lehvien pehmeän värityksen. Oikealla juoksi kaunis joki hopeisin valovärähdyksin ja vienoin varjoin; ylhäällä oli vaaleansininen taivas matalalla ajelehtiville pilvineen, ja ruohikon yli huokui heikon heikko kellastuneiden lehtien tuoksulla täytetty syystuulonen. Jennet oli vaiti. Toiset tytöt nauroivat ja juttelivat hänen takanaan, mutta hän tuskin kuuli heidän ääniänsä. Hänen sydämensä täyttyi kodin ajatuksista ja hellistä muistoista.
Mutta heidän pysähtyessään ruohottuneen ojan partaalle, joka eroittaa Hamin kartanon sen vainioista, Jennetin mielentila muuttui nopeasti, ja hän pommitteli neiti Thornhillia innokkailla kysymyksillä paikan suhteen.