Vanha Jaakko kuninkaan aikuinen rakennus punertavine tiiliseinineen ja lukuisine ikkunoineen seisoi siinä, tyynessä päiväpaisteessa kylpien, äänettömänä ja autiona kuin loihduttu palatsi. Koko paikka näytti loihditulta; pitkässä holvikäytävässä ei ollut mitään elonmerkkejä, ovet olivat tiukasti suljetut ja suunnattoman suuri joenjumala nurmikon keskellä näkyi harmaantuneen tätä yleistä autiutta vartioidessaan. Vähintäänkin vuosisata sitten Horace Walpole valitti, ettei korkeita rautaportteja koskaan avattu, ja vuosi vuodelta näemme ne yhä suljettuina, yhä maalaamattomina ja verkalleen ruosteesta murenevina.
"Ne ovat avatut vain kerran siitä asti, kun ne Kaarlo II:n jälkeen suljettiin", sanoi neiti Thornhill. "Ihmettelenpä kääntyisivätkö ne vielä saranoillaan toisen kuninkaan vuoksi!"
"Kovin surullisesti Jaakko II varmaan vietti täällä joulunsa!" huudahti Jennet. "Ajatelkaahan talvituulen valittelevaa viuhuntaa noita vanhoja muureja vasten hänen miettiessään menetettyä kuningaskuntaansa, sillävälin kun Vilhelm Oranialainen St. Jamesissa todenteolla hallitsi. Ettekö luule, että meidän sallittaisiin, jos sitä oikein hartaasti pyytäisimme, vilkaista tuon ison ulko-oven sisäpuolelle?"
"Sinun täytyy tyytyä katselemaan rakennusta ulkopuolelta", vastasi neiti Thornhill. "Mutta minulla on itsellänikin kova halu nähdä nuo upeat vanhat huoneet ja kaikki aarteet, mitä niissä on. Haluaisin tirkistää salakammioon, missä juonia punottiin. Ja mielelläni tarkastelisin Lauderdalen herttuattaren budoaaria; siellä säilytetään hänen nojatuoliansa ja kirjoituspöytäänsä sekä kävelykeppejä, joita hänellä oli tapana käyttää. Tällä paikalla on ihmeellinen tenhonsa, Jennet, ja olen mielissäni, että tunnet sen vaikutuksen."
"Voisin viipyä täällä tuntikausia", vastasi Jennet.
"Mikään ei täällä muutu", jatkoi neiti Thornhill. "Linna on aina samanlainen — kaunis ja äänetön ja ränsistynyt. Keväisinkin, kun isot keltaleiniköt loistavat kaikkialla niityillä, on jotakin uinailevaa ja juhlallista Hamin puistokäytävillä, joilla Swift, Pope ja Gay aikoinaan vaelsivat. Varmaankaan ei ole noiden isojen, vanhojen jalavien vertaisia puita! Et aavista, kuinka usein näen tämän paikan unelmissani, muinaisaikaisen rakennuksen, siimeksiset käytävät ja virran hopeavälkkeen. Olen ollut täällä hyvin onnellisena ja kovin murheellisena."
Jennet kääntyi katsahtamaan opettajattaren sieviin kasvoihin ja näki niissä jotakin, mikä sai hänet nopeasti luomaan silmänsä toisaalle. Tällä hetkellä Jennet oli äkkiä nähnyt vilahduksen suruista, joita hän ei ollut koskaan kokenut; ja hän tunsi, että olisi vakava asia astua rajan yli, joka eroittaa tytön naisesta. Hänen katseensa harhaili heitä ympäröiville varjoisille niityille, joille syksy oli paksulta siroitellut ruskeita ja kullankellerviä lehviään, ja hän näki virran kimaltelun isojen jalavien runkojen lomitse. Kuolevan kesän tyyneys ja surumielisyys tuntui hiipivän hänen sieluunsa; nuoruus liukui pois, täydellisempi elämä tutkimattomine polkuineen odotti hänen kokemattoman jalkansa astuntaa. Mutta sillävälin oli ihanaa uneksia täällä syksyn päiväpaisteessa ja tyynen leppoisissa siimeksissä.
Ellei neiti Thornhill olisi ollut vaipuneena omiin unelmiinsa, mikä hänelle harvoin tapahtui, hän olisi huomannut, että kaksi hänen oppilaistaan oli poissa. Pamela Rye ja Agnes Quinton olivat kulkeneet vain lyhyen matkan päähän ja katselivat vanhan puun alla piirtävää taiteilijatarta, jota iso newfoundlandilainen koira valppaasti vartioitsi. Mutta Charlotte Ashleytä ja Minnie Woodia ei näkynyt missään.
9. luku.
Hurja teko.