"Hyvä ystävä, sellaiseen ei siellä ole aikaa. Meillä on aina päivällisiä ja kutsuja ja kaikenlaisia muita puuhia, jotka kuuluvat seurapiireissä liikkuvien velvollisuuksiin. Odotetaan, että kestitsemme ja itse käymme kesteissä; isä ja äiti käyvät kaikkialla ja tuntevat jokaisen. Se on tietysti hirveän hauskaa; mutta se vie kaiken ajan ja voimat, eikä kellään ole ainoatakaan ylimääräistä minuuttia käytettävissään, jos joku sairastelee ja tarvitsee huolenpitoa."
"No, harvoinpa sitä sairastellaan", sanoi Minnie viisitoistavuotiaan onnellisella varmuudella. "Minua ei koskaan vaivaa mikään, ja sinun kipusi ei ollut ensinkään vakavaa. Uskallan väittää, ettet enää joudu vuoteen omaksi ennenkuin olet vanha."
"Toivoakseni en", vastasi Charlotte; "mutta jos niin käy, tiedän, että kaipaisin vanhan opiston sairaskammiota ja koulun tutunomaisia kasvoja ja ääniä".
Sitten hän äkkiä palaten entiseen sävyynsä alkoi laskea leikkiä vakavasta mielentilastaan.
"Onko mahdollista, että alan käydä hempeätunteiseksi?" kysyi hän ottaen tehokkaan asennon. "Luulen tosiaan, että puhuin jotakin ikävöimisestä ja kaipuusta, ja olisin saattanut jo ryhtyä julistamaan, että koulumuistoni olivat 'erinomaisen rakkaita ja arvokkaita', ellen olisi muistanut itseäni. Nyt minun täytyy tehdä jotakin huimapäistä päästäkseni edes varmuuteen siitä, kuka olen."
"Miten hauskaa olisi, jos vain voisimme kiivetä tuon muurin yli", huokasi Minnie, joka oli olevinaan hieno nainen, mutta jolla siitä huolimatta oli eräitä rasavillin vaistoja. "Se ei ole korkea, ja vähäisellä kipuamisella voisimme päästä pengermälle. Minusta on hirveätä, ettei edes saa nähdä vanhaa puutarhaa."
Charlotte oli täydellisesti oma itsensä jälleen ja yhtyi innokkaasti tuumaan.
"Me yritämme sitä, me teemme sen!" huudahteli hän tanssien ruohikolla ja heittäen pois päivänvarjonsa. "Vahinko, ettei tämä toqueni ole toivomuslakki! Silloin hankkisin tänne tikkaat silmänräpäyksessä."
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun Minnieltä pääsi iloisen kummastuksen huudahdus. Hän oli kumartunut puun alla olevan esineen puoleen ja huitoi vilkkaasti käsillänsä.
"Charlotte, Charlotte, luulen tosiaan, että olet velho! Tässähän ovat tikkaat ja ne ovat vallan pienet. Yhteisvoimin kykenemme ne nostamaan. Tule heti."