"Minä menen sitä tapaamaan ja puhuttelemaan", jatkoi Charlotte. "Henkiä on aina puhuteltava, ja silloin ne ilmoittavat meille salaisuuksia. Nyt minä menen!"
Minnie kuuli poistuvien hameenhelmojen kahinaa ja tiesi, että Charlotte pitäisi sanansa. Seuraisiko hän opistotoveriansa vai eikö? Hän epäröitsi ja vilkaisi ensin tikapuihin ja sitten sivulleen hiljaiselle niitylle.
Syksyn aurinko oli vaipumassa yhä alemmaksi. Lämmintä valoa väreili vielä puiden alemmilla oksilla, ja kaikkialla näkyi hehkun ja varjon haihtuvaa, loistavaa värileikkiä, jollaista syyskuun iltapäivät tarjoavat. Minniestä näyttämö tuntui liian tyyneltä ja hiljaiselta; hän alkoi toivoa olevansa joen partaalla, missä aina oli iloisia venekuntia ja runsaasti elämää ja iloa. Hupsu päähänpisto se sittenkin oli johdattanut Charlotten noille kielletyille maille. Mutta kun Charlotte oli uskaltanut tunkeutua tuohon salaperäiseen paikkaan, Minnie päätti häntä seurata. Hän tiesi, kuinka ivaileva neiti Ashley saattoi olla, eikä tahtonut, että koko opisto uskoisi hänen peljästyneen kertomusta tuosta aavemaisesta yömyssyisestä rouvasta.
Sielussaan vavisten ja arkaillen hän siis asetti jalkansa ensimäiselle askelmalle, joka oli vanha ja lahonnut, ja hänestä tuntui kuin olisi se antanut perään hänen allansa. Hän oli juuri nostamaisillaan toisen jalkansa maasta, kun karkea ja voimakas miehenääni äkkiä keskeytti rauhallisen hiljaisuuden.
"Hoi, siellä", se sanoi; "mitäs te niillä mun tikkaillain teette?"
Ääni kuului hänen takaansa. Minnie vilkaisi säikähtyneenä olkansa yli ja näki kuluneisiin vaatteisiin puetun miehen tulevan häntä kohti uhkaavin elein (kuten hän luulotteli). Kauhu antoi hänelle siivet ja hän riensi paikalta kuin pelästynyt kauris.
10. luku.
Tikkaiden lainaaminen.
"Missä ovat Charlotte ja Minnie?"
Neiti Thornhill lausui nuo sanat terävän itsemoitteen sävyyn.