Mutta Jennetillä oli luontainen kyky piirteiden lukemisessa ja Charlotten siinä tuijottaessa alas häneen kiviaidan harjalta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet suurtakaan kiitollisuutta. Hän oli ottanut, niinkuin hän usein teki, kuvaamataiteellisen asennon, ja hänen pieni, sievä vartalonsa esiintyi hyvin edukseen tiukassa päärmätyssä röijyssä. Tulipunainen toque, joka olisi ollut liian näkyisä vähemmän sirolle ja hienostuneelle tytölle, sopi varsin hauskasti kaunismuotoiseen päähän ja mustan tukan väriin ja tehosti hänen kuulakkaan, tumman hipiänsä vaikutusta. Mutta huulilla värähteli entinen halveksiva ilme, ja Jennetiä ja työmiestä tähystävät silmät näkyivät sulkevan heidät molemmat samaan katseeseen ja osoittavan heitä kohtaan äänetöntä halveksumista.
"Oletpa sinä ystävällinen, rakas Jennet, kun olet nähnyt niin paljon vaivaa", virkkoi neiti Thornhill ja kääntyi sitten muutamin sanoin kiittämään miestä, joka juuri sovitti tikkaitaan kiviseinämää vasten.
"Tule varovaisesti alas, Charlotte."
Charlotte huomasi neiti Thornhillin puhuvan hänelle jokseenkin kylmästi, ja hän tunsi myöskin, että se ei ollut aivan ansaitsematonta.
Ehkäpä hän ennakkoluuloissaan Fowlerin tyttöä kohtaan oli tosiaan mennyt liian pitkälle. Pitäisi osoittaa kohtuullista kiitollisuutta alemmilleenkin, tuumi hän; ja Jennet oli tosiaankin auliisti ja hyväntahtoisesti antanut apuansa. No, hän pitäisi hänelle pienen, sievän puheen, ja sillä asia olisi hyvä.
Mutta kaikkinainen itsensä tuomitsemiseen vivahtava oli uutta Charlottelle, ja se järkytti hänen tasapainonsa, kuten oudot mielenliikutukset yleensä. Jokaisella muulla hetkellä hän olisi voinut astua tikkaita alas kevyesti kuin keijukainen; mutta, miten olikaan, hänen eloisa joustavuutensa petti hänet, juuri kun hän olisi sitä eniten tarvinnut.
Tuntematta itseänsä aivan yhtä varmaksi kuin tavallista hän hyökkäsi huimapäänä tikkaita alas ja sai neiti Thornhillin toistamiseen varoittavasti huudahtamaan.
"Katso toki eteesi, lapsi!" sanoi opettajatar.
Mutta varoitushuuto sai Charlotten vain kiirehtimään liikkeitänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänen jalkansa luiskahti. Hän putosi, ja Jennetin auliit käsivarret kohottivat hänet ylös ennenkuin kukaan muu ehti häneen koskettaa.
"En ole vähääkään loukkautunut", selitti hän katsahtaen uhmamielin heihin kaikkiin. "Vain pienoinen putous. Kuinka sinä tuijotat, Pamela! Rientäkäämme pois, neiti Thornhill, ja jättäkäämme tämä noiduttu paikka iäksi kaikeksi."