Mutta hänen nämä sanat lausuessaan ruskeat posket kävivät vähitellen yhä kalpeammiksi, ja ensimäisellä askeleelle hänen täytyi hyvin vastahakoisesti tunnustaa tuntevansa tuskaa.
"Jalkaani hiukan vihloo; mutta ei se mitään tee… ei mitään! Tuossa tuokiossa kykenen kävelemään."
Jennet asetti käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta se työnnettiin heti takaisin.
"Älä ole niin kärkäs ihmisiä syleilemään, neiti Fowler", sanoi hän ärtyisästi. "Sinä olet luullakseni jossakin aikaisemmassa olotilassasi ollut boa constrictor [jättiläiskäärme, joka surmaa uhrinsa kiertäytymällä sen ruumiin ympärille]. Minä voin nyt kävellä varsin hyvin… niin, ihan varmaan."
Neiti Thornhill huomasi Jennetin nopeasti punastuvan hänen ylpeästi vetäytyessään pois; ja säälissäänkään opettajatar ei voinut olla tuntematta syvää suuttumusta Charlottea kohtaan. Oliko omapäisempää ja ylpeämpää olentoa olemassa? Näytti siltä kuin tämä tyttö tahtoisi työntää luotaan jokaisen ystävällisen käden, mikä ojentui häntä auttamaan.
Ylpeys ja päättäväisyys veivät Charlotten muutaman askeleen eteenpäin; sitten hän äkkiä pysähtyi, puri huultansa ja taisteli ääneti voimakasta itkun tarvetta vastaan.
"Kovin typerää ja väsyttää", läähätti hän, "mutta en voi päästä minnekkään, ellen saa johonkin nojata. Neiti Thornhill, tahdotteko tarjota minulle käsivartenne?"
Neiti Thornhill täytti tyynesti tämän pyynnön; mutta nyrjähtynyt jalka tuotti yhä enemmän kipua, ja kärsivä tyttö alkoi menehtyä tuskasta.
"Luullakseni täytyy minun pyytää vielä toista käsivartta", sanoi hän vihdoin. "Pamela ei ollenkaan kelpaa… hän on liian hintelä; ja Minnie on heikko kuin hyttynen! Oh, kiitoksia vain, Agnes, mutta pelkään, että sinä et ole kovinkaan vahva."
Agnes Quinton oli hento tyttö, joka ei kestänyt paljoa ponnistuksia ja jota aina huolellisesti hoivattiin opistossa. Neiti Thornhill puuttui lempeästi puheeseen.