"Saako hän mennä alikertaan toisten pariin?" kysyi neiti Sand.
"Ei, jääköön hän kirjastoon ja nukkukoon teidän huoneenne ylimääräisessä vuoteessa."
Ellei Jennet jo olisi ollut aivan hölmistynyt kummastuksesta ja kurjuudesta, nämä viime sanat olisivat koskeneet häneen kipeämmin. Häntä pidettäisiin vankina ja neiti Sand olisi hänen vartiansa; hän ei edes saisi nukkua samassa huoneessa muiden koulutoveriensa kanssa! Syysaurinko oli alenemassa, mutta valo viipyi vielä lämpimänä lattialla, eikä ilmassa tuntunut viileyttä. Mutta silti häntä puistatti, ja hänen hehkuvat poskensa kävivät kylmiksi ja kalpeiksi.
"Sinä saat aikaa miettiäksesi", virkkoi johtajatar leppeämmin.
"Huomenna toivottavasti olet kyllin pehmennyt puhuaksesi totta."
"Minä olen puhunut totta." Jennet ei edes kohottanut päätänsä ja lausui nuo sanat soinnuttomalla äänellä. Rouva Mayfield kääntyi vihaisesti poispäin ja neiti Sand hymyili ilkeästi.
Kirjasto oli varsin hauska huone, ja tuli paloi ristikon takana takassa. Mutta Jennetiä puistatti jälleen, kun hän kuuli avainta käännettävän hänen jälkeensä sulkeutuvan oven lukossa; sensijaan että olisi valinnut nojatuolin (kuten paatuneempi syntinen luultavasti olisi tehnyt), hän asettui ikkunan pieleen ja tuijotti tylsästi puutarhaan.
Mikä muutos olikaan eilisen jälkeen tapahtunut hänen pienessä maailmassaan! Silloin oli hän tuntenut alkavansa tottua ja kotiutua opistoon ja sen tapoihin; neiti Thornhill oli kuin vanha kauan rakastettu ystävä, Charlotte Ashley kävi säveämmäksi ja miellyttävämmäksi, ja uusia ajatuksia ja harrastuksia tulvaili maalaistytön yksinkertaiseen elämään. Hän oli kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen, sanoen olevansa onnellisempi kuin oli saattanut toivoakaan. Niin eilen. Näin tänään. Kummallinen, hämmentävä, kurja päivä oli tänään.
Hän tiesi, ettei hän olisi saanut viehättyä lukemaan tuota kirjaa, joka niin salaperäisesti oli asetettu hänen laatikkoonsa. Sen avatessaan hän ei ollut aikonutkaan sitä lukea. Oikea menettely olisi ollut viedä se jollekulle opettajattarelle uskaltautumatta itse sitä selailemaan. Mutta jo ensi sivulla oli kertomus kiinnittänyt ja vanginnut hänen huomionsa, eikä hän ollut yrittänytkään sen ihmeellistä tenhoa vastustaa. Nytkään, surujensa sortamana, hän ei voinut olla tuumimatta, miten tuolle ihastuttavalle sankarittarelle lienee käynyt.
Ja katsellessaan ikkunasta Lontoon kellastuvia puita hän sitten äkkiä muisti erään vanhan kirsikkapuun kotona. Sen hedelmät olivat niukat ja happamat, mutta herra Fowlerin isä oli sen istuttanut, ja perhe piti sitä pyhänä. Sitäpaitsi se kasvoi takaoven edustalla, ja keväisin oli ihanaa katsella hopealta hohtavien kukkain paljoutta sen oksilla ja kuunnella mehiläisten surinaa niiden ympärillä. Hän tiesi täsmälleen, millaiselta tuo vanha puu näytti syyspuvussansa. Vaikkei se tuottanut yhtä runsaasti hedelmiä kuin omena- ja päärynäpuut, sen lehtiverho oli paljoa upeampi ja hehkui sellaisessa pehmeässä punaisessa ja kullanvärisessä hohteessa, että olisi luullut sen lainanneen väriloistonsa iltaruskolta.
Jennet toivoi, ettei olisi tullut tuota kirsikkapuuta ajatelleeksi. Pelkkä muisto siitä liikutti hänen sydämensä äkilliseen vihlovaan tuskaan, ja hän alkoi ääneensä nyyhkyttää. Oi, jospa hän ei koskaan olisi jättänyt kotiaan ja tullut tänne, missä salaiset viholliset virittelivät hänelle ansojansa!