Äänekäs kellonsoitto kutsuu teelle; mutta hetkiseksi hän viipyy käytävässä erään puutarhaan antavan ikkunan luona. Ja näiden Lontoon puiden, noiden savuttuneiden seinien ja tuon hämärän taivaan asemasta hän näkee punoittavan iltaruskon hehkuvan kummulta metsän läpi isän peltosarkojen takaa ja tutunomaisten hahmojen palaavan kotiin laidunmaan yli.
— Ah, — huoahtaa hän pyyhkien kyyneleen, — tavannenkohan todellakin kaiken samanlaisena, kun pääsen kotiin? Miten iloinen… miten sanomattoman iloinen olisinkaan, jos voisin kohottaa vanhan oven säppiä ja vilkaista sinne sisälle heidän luokseen tänä iltana!
2. luku.
Jennetin sukulaisista.
Fowlerin perheelle Chestnutin vuokratilalla Devonshiressa ei koskaan ollut onnistunut koota varallisuutta, vaikka sen jäsenet olivat ahkerasti uurastaneet sukupolvesta sukupolveen.
Ei mikään maatila koko seudulla tarjonnut niin selvää todistusta huolenpidosta ja toimeliaisuudesta.
Maanviljelijä Fowlerin pellot olivat aina hyvin hoidetut kuin puutarha; rikkinäistä aitaa tai tasaiseksi leikkaamatonta pensasriviä ei näkynyt missään; maata viljeltiin aina taitavasti ja vuokra suoritettiin oikealla ajalla. Ja kuitenkin Fowlerit vuosien vieriessä tulivat ilmeisesti yhä köyhemmiksi.
Asia oli niin, että heidän tulonsa pysyivät ennallaan menojen karttuessa. Oli kahdeksan lasta tuossa somassa pienessä maatalossa, joka oli tarjonnut suojaa useille Fowlerin sukupolville. Kaksi poikaa ja kuusi tytärtä — kaikki vahvoja ja tukevia paitsi yhtä — oli elätettävinä, vaatetettavina ja hoivattavina, eikä ollut ihme, että isä ja äiti toisinaan kävivät perin levottomiksi heidän tulevaisuudestaan. Eikä myöskään kummastuta, että Brambletreen kunnon ihmiset kyselivät toisiltaan: "Miksei rouva Belfont tee mitään Chestnutin vuokratilan asukkaiden hyväksi?"
Tietysti ei heidän ollut tarvis haastella naapuriensa asioista; mutta ylimalkaan he kaikki olivat hyväluontoisia ahertajia, jotka katselivat Fowlereja vilpittömällä myötätunnolla; ja uskoen yhä vanhaan sananparteen, että veri on vettä sakeampaa, he ihmettelivät, ettei rouva Belfont osoittanut syvempää harrastusta sisartansa, rouva Fowleria kohtaan.
Rouva Fowleria itseänsä — tuota huolellista ja monien seikkojen rasittamaa naista — loukkasi hänen sisarensa välinpitämättömyys enemmän kuin hän koskaan huoli tunnustaa. Hänestä tuntui toisinaan, että oli kulunut vain lyhykäinen aika siitä, kun hän Judithin kanssa istui työssä, kääntäen vanhoja pukuja, korjaillen, paikaten ja parsien, kuten sadat muut köyhät papintyttäret ovat tehneet ikimuistoisista ajoista. Hyvin köyhä pappismies oli Judithin ja Kate Mauricen isä tosiaan ollut; mutta tytöt olivat käyttäneet pienet apuneuvonsa parhaansa mukaan ja rakastaneet lujasti toisiansa.