Mutta jos köyhyys yhdistää, varallisuus usein eroittaa. Kun Judith meni naimisiin rikkaan lakimiehen, herra Belfontin kanssa, hän huomasi pian, että hänen puolisonsa aikoi vaatia osakseen kaiken hänen huolenpitonsa ja huomionsa. Mies oli paljoa vanhempi häntä itseänsä; ja pari vietti hiljaista, itsekästä ja upeata elämää isossa talossaan Parkleyn vanhassa markkinakaupungissa. Brambletree oli ainoastaan kahdentoista penikulman [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä. Suom.] päässä Parkleystä; mutta Fowlerin lapsia ei koskaan kutsuttu vierailemaan täti Judithin luo. Belfont-eno ei juuri pitänyt nuorisosta ja riemuitsi aina siitä, ettei hänellä itsellänsä ollut lapsia.
Mutta herra Belfontin kuoltua ja lesken jäätyä melkoisen omaisuuden ainoaksi haltijattareksi luonnollisesti odotettiin, että rouva lähestyisi sisartaan ja hänen perhettänsä.
"Nyt kun Belfont on poissa, Judith varmaan tahtoo meitä useammin tavata", sanoi rouva Fowler. "Hän tuntee itsensä kyllä yksinäiseksi suuressa talossaan, nais-rukka."
"Älä ole siitä niin varma", vastasi maanviljelijä. "Jos hän olisi sinua kaivannut, hän olisi etsinyt seuraasi jo kauan sitten."
"Mutta hänen puolisonsa oli perin vaativainen mies ja hallitsi häntä täydellisesti, Robert."
"Niin, niin; mutta kun on tahtoa, on tavallisesti keinojakin."
"Ihmisten täytyy toisinaan uhrata oma tahtonsa", sanoi rouva Fowler hiukan kiusaantuneena miehensä epäilevästä äänestä: "Sinä, Robert, et itse ole tyranni, etkä aavista, kuinka jyrkkiä sellaiset voivat olla."
"Totta kyllä, Kate. Mutta rouva Belfont on kovaluontoisempi nainen kuin sinä; ja luullakseni hän olisi vetänyt vertoja herralleen ja mestarilleen, jos olisi tahtonut."
Rouva Fowler mietti.
"Niin", myönsi hän vihdoin, "Judithilla on lujempi tahto kuin minulla, ja aina hän ennen onnistuikin pitämään oman päänsä. Mutta, Robert, hän oli hellä sisar ennen avioliittoansa, enkä voi uskoa, että hänen rakkautensa minuun koskaan on sammunut."