"En sano, että se on sammunut. Mutta minä uskon, että sisarenrakkauden, kuten kaiken muunkin, voivat rikkaruohot tukehduttaa. Ja itsensä hemmoittelu, laiskuus ja saituus ovat rikkaruohoja, jotka kasvavat tiheinä ja vahvoina, varsinkin kun ovat saaneet vuosikaudet versoa."
Rouva Fowler mietti taas ja katsahti vakavasti puolisoonsa. Tämä ei suinkaan ollut suuri puhuja, mutta toisinaan hän kummastutti vaimoaan pukemalla ajatuksensa tehokkaaseen muotoon; ja kokemus oli rouvalle vakuuttanut, että hänen arvosteluunsa yleensä voi luottaa. Mutta tässä tapauksessa hän hartaasti toivoi miehensä olevan väärässä.
Rouva Fowler oli aina uskotellut itselleen, että herra Belfont oli ainoana syynä Judithin välinpitämättömyyteen. Jos puoliso joutuisi pois (niin hän oli ajatellut), vaimon sydän kääntyisi rakastavaisena takaisin nuoruutensa toveriin. Hän muistaisi, että Kate-sisko oli hänen ainoa sukulaisensa maan päällä, eikä aikaakaan, kun hän iloisesti ja hartaasti tottelisi vanhojen tunteiden voimakasta ääntä.
Keskustelu Fowlerin kanssa toi ensimäisen epäilyksen häivän vaimon mieleen. Hän ei tahtonut uskoa, että miehensä oli oikeassa; ja kuitenkin hän yhdeksässä kymmenestä tapauksesta oli nähnyt hänen ennustustensa käyvän toteen. Fowler ei tosin ollut nimenomaan sanonut, että Judith yhä laiminlöisi sisartansa; mutta rouva tiesi, ettei hänen miehensä siltä taholta mitään odottanut. Fowler ei tahtonut rohkaista vaimonsa toiveita. Ilmeisesti hän uskoi, että Judith Belfont oli sulkeutunut itseensä eikä halunnut kenenkään tungettelevan mukavaa elämäänsä häiritsemään.
Kuinka hänen elämänsä saattoi olla hauskaa? Rouva Fowler tunsi, että hän itse, vaikka olikin monien huolien alainen ja monien levottomuuksien ahdistama eli tuhat kertaa onnellisempana kuin sisarensa. Hänellä oli puoliso, jota hän kaikesta sydämestään rakasti, ja lapsia, jotka häntä melkein jumaloivat. Hänen pienoismaailmassaan ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Jokainen sopukka oli hellyyden täyttämä. Mutta poloisella rouva Belfontilla ei ollut mitään tällaisia siunauksia. Rakkaudella oli ollut vain varsin vähäinen osa hänen elämässänsä. Sen asemasta hän oli lohduttautunut kaikella sillä loistolla, minkä rahalla voi ostaa.
— Mutta se ei koskaan voi tyydyttää häntä, — ajatteli rouva Fowler.
Hän oli väärässä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Judith Belfont todellakin tyytyi rikkautensa tuottamaan onneen eikä ikävöinyt mitään muuta. Alussa, mutta siitä oli jo pitkä aika, hän oli tuntenut korkeammankin luonteensa vaatimuksia — sellaisen kaipuuta, mikä on rahatta ja hinnatta ostettava. Mutta sitten tämä kaipaus tukehtui, velttouden ja itsekyllyyden rikkaruoho alkoi kasvaa ja kuten maanviljelijä oli sanonut, se oli kasvanut tiheäksi ja vahvaksi.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat; eikä uhkeassa leskeydessään elävä rouva Belfont vieläkään näkynyt laisinkaan muistavan sisariansa. Rouva Fowlerin hellään osanotto-kirjeeseen hän oli vastannut surukortilla, jossa (kuten sellaisten korttien laita usein on) oli mitä sopimattomin teksti vainajan muistoksi. Ja sitten seurasi äänettömyys — keskeyttämätön äänettömyys — ja maanviljelijän vaimo koetti turhaan salata pettymystänsä ja tuskaansa.
"Luulin, että hän auttaisi meitä, Robert", sanoi hän miehelleen. "Mutta en ainoastaan toivonut apua, vaan tahdoin ilostuttaa hänen elämäänsä; senhän täytyy tuntua perin synkältä. Tahdoin, että hän näkisi lapseni ja saisi osansa niiden hellyydestä. Ja, oi, minä haluaisin jutella vanhoista, vanhoista päivistä pappilassa."
"Pelkäsin, että se koskisi sinuun, rakkaani", vastasi herra Fowler surumielin. "Sinulla on hellä sydän, Kate! Ja kaikki sinun hellyytesi ja myötätuntosi on pysynyt hereillä, näetkös, kun hänen sydämensä tunteet sensijaan ovat uinuneet sikeätä unta. Millainen se satu taas olikaan, josta lapset pitävät niin paljon? Eikö siinä kerrottu jotakin pojasta, joka vietiin pois lumipalatsiin ja joka ei siellä ollenkaan huomannut, että oli vilusta sininen?"