"Kuinka minulta sellaista kysytte?" huudahti Charlotte, silmät säkenöiden suuttumuksesta. "Enkä kuitenkaan voi ihmetellä epäluuloanne; menettelinhän varsin petollisesti tuodessani kirjat salaa opistoon. Mutta tosiaan, neiti Thornhill, minä inhoan Pamelan tekemää kepposta. Aina pidin häntä viekkaana, mutta en uskonut häntä niin pahaksi kuin hän todella on."
"Jennet-rukka", sanoi opettajatar murheellisesti; "en voi sietää ajatusta hänen ansaitsemattomista kärsimyksistänsä. Kunpa hän vain olisi jättänyt tuon inhoittavan kirjan avaamatta!"
"Mutta vaikka hän olisikin sen jättänyt avaamatta, toinen kirja olisi voitu löytää hänen lippaastaan jonakuna päivänä! Tiedätte, miten neiti Sand äkkiä ja aavistamatta vaatii meiltä avaimet ja myllertää kirstuissamme? Pamelan käytös on ollut todella häijyä, neiti Thornhill."
Puhuessaan tyttö vapisi suuttumuksesta, ja opettajatar alkoi katsoa välttämättömäksi tyynnytellä häntä.
"Emme puhu enempää tänä iltana", sanoi hän lähtien vuoteen äärestä.
"Ja, Charlotte, sinun pitäisi koettaa hiukan nukkua."
"Nukkua!" toisti Charlotte katkerasti. "Luuletteko minua sellaiseksi, että voisin nukkua yöni rauhassa? Uni on viattomia ihmisiä varten, joilla ei ole mitään rikoksia omallatunnollaan. Ei, minä en nuku, neiti Thornhill; minä valvon vuoteessani ja odottelen aamua voidakseni kertoa rouva Mayfieldille ja neiti Sandille kaiken, minkä olen teille kertonut. Kaiketi minut karkoitetaan opistosta", jatkoi hän heittäytyen takaisin pieluksille. "Kaiketi minut ajetaan pois tästä rakkaasta, vanhasta, tyhmästä paikasta niinkuin Eva ajettiin ulos paratiisista. Minä olen oikea Evan tytär, ja kielletyn hedelmän halu on aiheuttanut kaiken tämän hälinän. Oh, neiti Thornhill, kuvittelen näkeväni teidät vartioimassa portteja välkkyvällä miekalla kuin enkeli!"
"Hiljaa, Charlotte." Neiti Thornhill laski pehmoisen kätensä leppeästi tyynnytellen kuumalle otsalle. "Sinua ei eroiteta, lapseni, mutta sinun on luvattava, ettet enää riko järjestystä. Toivoisin sinun käsittävän, että nämä säännöt, jotka tuntuvat niin väsyttäviltä, ovat kaikkein parasta sinunlaisillesi luonteille. Koeta nyt nuoruudessasi alistua terveelliseen pakkoon, niin kerran kiitollisena tunnustat, kuinka hyvää se oli."
Nämä niin tyynesti lausutut sanat löysivät vastakaikua Charlotten ylpeässä, levottomassa sydämessä, ja jäivät sinne pitkäksi aikaa. Yksitoikkoisena ja ikävänäkin opisto oli ainoa todellinen koti, minkä hän koskaan oli tuntenut, ja hän rakasti sitä samalla kun hän uhmaili sen lakeja ja nauroi sen asukkaiden tavoille. Hän ivasi usein sellaista, mitä hän rakasti; mutta Charlotten ivan takana piili kyyneleitä, niinkuin muutamien ihmisten kyyneleiden takana on ivaa.
Hän painautui äänettömästi pieneen valkoiseen vuoteeseensa ja tarkkasi neiti Thornhillin siroa vartaloa tämän liikkuessa hiljaa huoneessa. Miten kauniilta näyttikään opettajatar kalpeine kasvoineen ja tukka höllällä! Charlotte tunsi, ettei hän ansainnut Una Thornhillin kaltaista ystävää; ja kuitenkin, jos tuo ystävä olisi ollut hituistakaan vähemmän lempeä, tyttö olisi tunnustuksensa jälkeen tullut kovaksi ja katkeraksi.
Mutta ei ollut mitään katkeruutta kyynelissä, jotka kostuttivat hänen pielustaan ennenkuin hän nukahti. Hän katui — katui todella kaikkea pahaa, minkä oli tehnyt; ja hänen mielensä täyttyi surullisista ja kuitenkin toivehikkaista ajatuksista. Hän oli päättänyt korvata tuskan, minkä Jennet oli kärsinyt; vastaisuudessa hän olisi Jennetin puolustaja ja uskollinen ystävä. Hän koetti keksiä jotakin sopivaa lahjaa Jennetille ja oli jo melkein valinnut rubiinisormuksen, kun hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän leijaili pois rauhalliseen unenmaahan.