Tuli taaskin lyhyt äänettömyys; opettajatar näytti kauhistuneelta ja vakavalta.
"Jos se on totta", alotti hän, "on velvollisuuteni ilmoittaa asia. Mutta, Charlotte, ajattele; oletko varma, että kirjat ovat todella sinun?"
"Katsokaa!" Charlotte näytti punaista täplää toisen nidoksen kannessa ja samanlaista merkkiä toisen nimilehdellä. "Nämä tahrat ovat damaskonluumuhillosta. Noin kuukausi sitten Pamela Rye ja minä luimme näitä romaaneja puutarhassa. Istuimme huvimajan perälle piiloutuneina, hillopurkki välillämme."
"Mutta miten ne joutuivat Jennetin haltuun?" kysyi neiti Thornhill.
"En voi varmasti väittää Pamelan pistäneen kirjaa Jennetin laatikkoon ja toista hänen kirstuunsa. En nähnyt hänen sitä tekevän, mutta olen aivan varma, että hän sen teki. Luettuamme kirjat halusimme päästä niistä eroon; piiloittelimme niitä paikasta toiseen ja pelkäsimme alati Hyökkääjälintua."
Tällä kertaa käytti Charlotte kiellettyä nimeä saamatta muistutusta. Hänen kuuntelijansa oli liian kummastunut ja tuskastunut sitä huomatakseen.
"Vihdoin", jatkoi hän, "päätimme ottaa ne mukaamme retkeilylle lähtiessämme ja jättää ne rautatieasemalle tai vainiolle. Se olisi käynyt hyvin päinsä, mutta onnettomuudeksemme ne viime hetkellä unohdimme. Tiedätte, miten huviretkemme päättyä; olen siitä asti maannut nyrjähtynein nilkoin, ja Pamela on ollut aivan ymmällä."
"Mutta Pamela ei olisi voinut avata Jennetin kirstua hänen tietämättään, Charlotte."
"Malttakaa silmänräpäys, neiti Thornhill. Eilen kävi Pamela lainaamassa avaimeni eikä hän ole niitä vielä palauttanut. Minun kirstuni avain sopii Jennet Fowlerin lukkoon. Eräänä päivänä, kun olin kadottanut avaimeni, Jennet lainasi minulle omansa; ja lukot osoittautuivat samanlaisiksi. Jälkeenpäin", lisäsi Charlotte, ilmeisesti häveten, "muistan maininneeni asiasta Pamelalle ja sanoneeni jotain häijyä siihen suuntaan, että olisi annettava vaihtaa lukko. Jennet-parka, kylläpä olemme häntä pahoin kohdelleet!"
"Etkö aavistanut Pamelan tarkoitusta hänen lainatessaan avaimesi?" sanoi neiti Thornhill.