Jos katse ja äänensävy eivät olisi olleet niin kylmät ja ankarat, Pamela olisi tuntenut tavatonta huojennusta. Mutta hänen mennessään ulos oppisalista kaikki hänen pelkonsa palasi täysivoimaisena.
Miksi oli Charlotte ilmoittanut rouva Mayfieldille, että avaimet olivat lainatut? Pamelan sydän kutistui hänen kiertäessään pyhätön oven ripaa, ja häntä kammotti joutua katselemaan ystäväänsä kasvoista kasvoihin. Ystäväänsä! Kaikki heidän koulutoverinsa olivat yksimielisesti nimittäneet näitä kahta "ystäviksi", mutta heidän liittonsa ei ollut koskaan ollut kiinteintä laatua. He olivat olleet tovereita ilkivaltaisuudessa, yhdessä punoneet koulutyttöjen juonia, mutta heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan kohonnut sydämelliseksi ystävyydeksi ja nyt se oli hyvin lähellä loppuansa.
Charlotten jalka oli paranemaan päin, ja hän oli siirtynyt vuoteesta nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat käännetyt ovea kohti hänen istuessaan takkavalkean edessä kirja helmassa. Kun Pamela puolittain arasti astui sisään, hänen katseensa kohtasi noiden tummien silmien ylpeän säihkyn, ja hän valmistautui hiljaa pahimpaan.
"Sinä olet siis tullut tuomaan avaimeni takaisin", virkkoi Charlotte ylväimpään sävyynsä. "Olen pahoillani, että ne sinulle lainasin. Tämä on ensi kerta, kun mitään minulle kuuluvaa on käytetty halpamaisiin tarkoituksiin."
"En ymmärrä sinua", vastasi Pamela laskien avaimet pöydälle ja kääntyen pois.
"Ymmärrät kyllä. Koska kukaan ei nähnyt sinun panevan kirjaa Jennetin kirstuun, pääset luultavasti rangaistuksesta vapaaksi. Joillekuille sinun asemassasi rangaistus tuottaisi kevennystä, mutta sinä olet tietääkseni kyllin halpamielinen iloitaksesi siitä, että sen vältät."
"En tiedä, mitä tarkoitat", mutisi Pamela poistuen kiireisesti ja sulkien oven jälkeensä.
Osoittautui että Charlotte oli oikeassa. Pamela vältti todellakin rangaistuksen. Asia vaiennettiin, eivätkä sen todellista laitaa koskaan saaneet tietää ne oppilaat, joita se ei koskenut. Kului muutamia päiviä, ja sitten Charlotte Ashley palasi paikalleen kouluhuoneessa ja esiintyi nyttemmin tovereilleen entisestään erilaisena.
Kaikki tunsivat hänet nyt Jennet Fowlerin ystävänä ja uskollisena liittolaisena. Tämän ystävyyden julkinen osoittaminen ei näyttänyt ensinkään naurettavalta; sillä kaiken, minkä Charlotte teki, hän teki ominaisella viehkeydellään. Hän ei välittänyt siitä, että jotkut tytöt muistuttivat hänelle hänen aikaisempia ennakkoluulojaan Jennetiä kohtaan ja virnistelivät muutokselle. "Ellemme koskaan muuttuisi, täytyisi meidän pysyä erehdyksissämme", sanoi hän vastaukseksi syytökseen häilyväisyydestä.
Jennetille oli opisto äkkiä aivan muuttunut; se ei enää ollut muukalaisten maailmaa, missä kaikki olivat ylpeitä ja kylmiä, vaan siitä oli tullut päiväpaisteinen, ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä säteilevä koti. Ja juuri Charlotte loi ujon, arastelevan tytön ympärille uuden ilmakehän, minkä lämmössä ja hempeydessä Jennet pian alkoi kukoistaa kuin ruusu.