"Mitä nyt ajattelette Jennet Fowlerista, neiti Thornhill", kysyi Charlotte riemuissaan eräänä päivänä. "Eikö hän ole kaunis? Nyt kun hän on jättänyt suremiset ja jöröttelyt, ei voi olla häntä ihailematta pitkin päivää."
"Kyllä", vastasi neiti Thornhill hymyillen. "Eikä voi olla havaitsematta, mikä voima Charlotte Ashleyllä on. Ah, Charlotte, kykyä kirkastuttaa toisten elämää ei suinkaan voi liian usein käyttää. Olen iloinen nähdessäni, että vihdoinkin olet käyttänyt sitä hyvään tarkoitukseen!"
Juuri se, mitä neiti Thornhill oli halunnut nähdä, oli todella tapahtunut. Nämä kaksi tyttöä, jotka kumpikin olivat hänelle rakkaat, olivat tehneet liiton, mistä koitui molemminpuolista hyvää. Melkein synkkämielisyyteen taipuva vakavuus, joka kuului Fowlerin tyttöjen luonteenominaisuuksiin, hälveni nyt vähitellen Jennetistä Charlotten päiväpaisteisen tenhovoiman vaikutuksesta. Jennet hymyili useammin, hänessä alkoi kehittyä tyyntä iloisuutta, ja opistotoverien seura alkoi hänestä tuntua kodikkaalta. Tietämättään hän myöskin oli hyödyksi Charlottelle, toimien terveellisenä pidäkkeenä, milloin hänen huimapäinen ystävänsä oli taipuvainen luvattomiin vallattomuuden purskahduksiin.
Molemmat tytöt pysyttelivät tyynesti erillään Pamela Ryestä, välttäen pienintäkin avoimen vihollisuuden merkkiä. Sen koommin ei enää mainittu Jennetin kirstusta löydettyä romaania, mutta Pamela tunsi, että totuus tiedettiin ja että johtajatar oli menettänyt kaiken luottamuksensa häneen. Hän ymmärsi varsin hyvin sen juron kohteliaisuuden, mitä neiti Sand hänelle osoitti, ja tiesi, mikä jäädytti neiti Thornhillin hauskan sävyn, milloin tuolla opettajattarella oli hänelle jotakin sanottavaa. Mitä Charlotteen ja Jennetiin tuli, hän julisti, että näiden ystävyys ennen pitkää loppuisi katkeraan riitaan; se oli muka liian tulinen kestääkseen ja johtui ainoastaan jostakin Charlotten lukemattomista oikuista. Mutta hänen ennustelunsa näkyivät tekevän häntä ympäröiviin tovereihin varsin vähäisen vaikutuksen, eivätkä taitavimmatkaan salaviittaukset kyenneet järkyttämään Charlotten suosiota koulussa.
Itsekseen Pamela päätti, että hän oli saanut aivan tarpeeksensa opistosta, ja hänen kirjoiteltuaan useita kirjeitä ystävilleen, tuli yleisesti tunnetuksi, että hän joulun tienoissa jättäisi Pyhän Annan tyttökoulun.
Eräänä päivänä Charlotte Ashley toi ystävälleen Jennetille sormuksen ja pyysi häntä käyttämään sitä "koulutuntien väliajoilla". Se oli rubiinisormus, ja Jennet katseli tuota tummanpunaista kiveä hyvin ihastuneena ja piti sitä kaikkea muuta maallista omaisuuttaan arvokkaampana. Vähän sen jälkeen, kun lahja oli annettu ja vastaanotettu, Charlotte istahti pöytänsä ääreen ja kyhäsi kirjeen veljellensä kapteeni Ashleylle.
"Rakas Nigel (niin kuului kirje),
Olen lahjoittanut pois rubiinisormuksen, minkä annoit minulle viime syntymäpäivänäni. Älä ole minulle siitä vihainen, vaan katselehan sen tytön valokuvaa, jonka sormea se nyt somistaa. En eläissäni, Nigel, ole pitänyt mistään tytöstä niin paljoa. Kenties johtuu se siitä, että hän on niin peräti erilainen kuin minä — niin arvokas ja kuitenkin vaatimaton, niin herttainen ja silti vakava. Minusta hän on oikea puritanilaisneidon Priscillan perikuva. Hän on kotoisin etäisestä maalaiskylästä ja voi kuvitella, että
majan köyhänki, vaattehet halvat, kaunihiks kauneus sen, rikkahaks lempensä luo.
Hellä sisaresi Charlotte.