"Ihmeellistä, ettei hän mieluummin haluakin sinua, Kathie. Sinä olet paljoa epäitsekkäämpi ja hyödyllisempi kuin minä."
"Ei, Jennet, minä en ole vähemmän itsekäs. En tunne ketään, joka voi täydellisemmin unohtaa itsensä kuin sinä. Sinussa, näet, ei vielä ole kehittynyt itsekkäisyyttä, mutta lahjasi ovat korkeampaa laatua kuin minun."
"Eikö isä sinusta näytä alakuloiselta?" kysyi Jennet lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Hän kaipaa äitiä; tämä on vasta ensi kerta, kun he ovat olleet eroitettuina."
"Tietysti hän kaipaa häntä; mutta on jotain muutakin, mikä tuntuu häntä vaivaavan. Pari kertaa kuvittelin, että hän oli huolestunut minun suhteeni. Sano minulle, Kathie, olenko oikeassa?"
Katherine, joka tavallisesti oli suorapuheisin kuolevaisista, vältti nyt sisarensa vakavaa katsetta.
"Siis se koskee minua." Jennet laski kätensä Katherinen olkapäille ja ravisti häntä lempeästi. Molemmat olivat pitkiä tyttöjä, ja nuo kaksi tummatukkaista päätä olivat toistensa tasalla heidän seisoessaan siinä kynttilänvalossa. "Oi, Kathie, miksi tarvitsee meillä nyt olla perhesalaisuuksia? Tämä on uutta ja outoa."
"Ei ole mitään salaisuutta, rakas Jennet." Kyyneleet pulpahtivat Katherinen ystävällisiin ruskeihin silmiin. "Älä puhu enempää nyt; ajattele aikaista matkaasi huomenna ja kaikkea, mitä sinun on kestettävä. Etkö huomaa, että käy myöhäiseksi?"
Jennetin kädet vaipuivat surullisesti alas.
"Kathie", sanoi hän murheellisella äänellä, "kotiintuloni on tuottanut minulle surkean pettymyksen. Minulla on joku aavistus, että muutoksia on hiipimässä pieneen maailmaani, enkä minä enää koskaan ole sama Jennet."