— Ja sinä olet löytöläinen, sinä! — huusi Melu. Täti oli kuullut viimeiset sanat ja riensi välittämään.
— Älä välitä Melun tiuskimisista. Antaa pahan saada, mitä se tahtoo. Ei pahalle mitään voi. — Tämä oli tädin tavallinen selittely Melun oikuista.
— Mooses aina ärsyttää!
— Mitä sinun tarvitsee kiusata toista! — tiuskasi täti Melulle.
— Mitä meillä tarvitsee olla löytöläisiä! — huusi Melu ulos juostessaan.
— Häijy penikka! — ärjäsi Mooses tulipunaisena.
— Älä siitä tuulihatusta välitä. Ja mitä se nyt sitte, vaikka sanoisikin löytöläiseksi, ethän sinä ole voinut määrätä synnyinsijaasi. Eikö ole yhdentekevää, onko sinut löydetty hangesta vai synnytetty ylhäiseen kehtoon. Sama lyhyt elämä meillä on täällä taivallettava. Ijäisyys on kaikkien tasoittaja.
— Ei sitä aina jaksa ijäisyyttä ajatella. —
— Ei sinun ole tarvinnut paljoa tätä ajallistakaan ajatella.
Miinavainaa ja veikkonikin ylpeilivät sinusta aina, ja vasta kaksi vuotta olet siellä sanomalehdessä ollut vieraalla työssä, mutta nythän se vasta maailman taival alkaa, ja minun sydämeni on niin raskas. Kuka tietää, näenkö sinua enää… — Tädin kyyneleet valuivat nyt virtanaan.