— Paljon vähemmällä olisimme päässeet kaikki, jos olisitte antaneet räähkän kuolla! — huusi Mooses katkerana.
— Mikä sinut nyt noin? Aivanhan sinä pilkkaat kaikkivaltiasta. Niinkuin ei ihmiselämä olisi suurempiarvoinen. Kaikkeahan hyvät ihmiset hellivät, eläimiä, kukkasia, vielä itikoitakin, saati sitte lasta!
— Äidit heittävät lumihankeen!
— Mikä sinä olet tuomitsemaan? Anna kuolleitten olla rauhassa ja katso, ettei itsestäsi tule elävien loukkauskivi. — Täti unohti kyyneleensä ja muuttui ankaraksi. — Et ole vielä kokenut elämän riemua etkä surua. Elämä ei ole ihmisten mukavuudeksi. Se on työtä ja taistelua. Kyllähän te, Melu ja sinä, aina vaan vaaditte elämältä iloa ja makean leivän päiviä, vaan ei makeisia eikä rieskaakaan leipomatta saada.
— Ei, ei, vatsa niistä kipeäksi tulisi! — huusi Mooses, löi lakin päähänsä ja juoksi ulos. Hän harppasi maantietä pitkin äkeissään, mutta poikkesi pian Kivistömäelle lempipaikkaansa, mistä hyvin näki Marckin huvilaan Talvelaan. Hän mittaili katsein viivojen kauniita suhteita ja ihaili parvekkeita reunustavien kukkien värejä. Mieli olisi tehnyt astua laajoja, kodikkaita portaita, taittaa kukka rintaan ja sitten istuutua parvekkeen mukaville tuoleille ja ihailla auringonlaskua. Hyvin saattoi nähdä laveista avatuista akkunoista, miten ilta-auringon säteet kimaltelivat peilin laseissa ja taivaankaarena hohtivat kattokruunujen kristalleissa. Mooseksen katse jäi ihailemaan puhdasmuotoista Andromedapatsasta palmujen varjossa. Joku soitti ja alkoi hiljaa hyräillä. Mooses antoi äänen hivellä korviaan ja ajatteli tummasilmäistä, lapsekasta tyttöä, joka oli päätään korkeampi kaikkia muita, saavuttamaton — — niin.
Nuorukainen otti kaksi valokuvaa taskustaan. Hän katseli niitä vertaillen. Toinen kuva oli vanhanaikainen, kellastunut, esitti nuorta miestä istumassa pöydän ääressä.
Hänellä oli pitkäliepeinen takki ja laveat ruudukkaat housut ja korkea silkkihattu, joka oli pöydällä. Kasvot oli aika kellastuttanut, mutta selvästi voi vielä erottaa tukan rajan. Se taipui keskeltä otsalle jättäen ohimot melkein päälaelle asti paljaiksi. Kasvot olivat pitkähköt, nenä hiukan kaareva. Silmistä ei voinut mitään päättää, niistä oli kuvassa vaan pienet pisteet jäljellä. Hän katsoi toista kuvaa. Se oli samalla tavalla otettu, istuvassa asennossa. Vartalon pitkä harteva rakenne oli molemmissa sama. Uudessa kuvassa oli otsa korkea ja hiusten rajalle painui hiukan aaltoilevaa tukkaa ja silmissä viehätti haaveileva miettiväisyys. Mooses hymyili itselleen ja pani molemmat kuvat samaan koteloon.
Hän katsoi kelloaan ja riensi työväen talon rakennukselle.
* * * * *
Kivijalan kehyksessä seisoi ryhmä miehiä ja naisia. He tervehtivät kaikki tuttavallisesti ja kerääntyivät hänen ympärilleen. Ruhala tuli vastaan. — Täällä tuntuu oikein kotoiselta. Kyllä te olette sitkeitä, omin käsin aiotte nyt rakentaa seinät aatteillenne. —