Tulen pian teille, ehkä saamme valkeutta asiaan. Vanha
hengenheimolaisesi
Alma.
Veronika haki kiireesti paperia ja alkoi kirjoittaa:
Vanha tukeni!
Jospa sinä tietäisit! Minä vapisen vaaniessani valon välähdystä ja polttava kaipaus kuluttaa voimiani. Minä luen kaikkea, mitä käsiini sattuu, etsin kirjoista valoa, heitän ne pettyneenä pois. Minä katselen kaikkia ihmisiä ja arvailen: mitähän tuo elämästä tietää? En voi keltään kysyä, sillä sen salaisuuden, jota odotan, täytyy tulla ilmestyksen tavoin. Sen täytyy tulla sielusta minun sieluuni, elämästä, luonnosta. Sen täytyy näkyä ja tuntua. Minä en uskalla kysyä. Ihmisten sielut ovat mustia ja tuskaisia kuin minun. He vastaisivat katkerasti, tappaisivat haluni elämää voittamaan. Ja se halu on, tunnen sen, elämääni kalliimpi. Vain harvoin kuulen valorikkaan sanan. Se veistää vihlaisten sydäntäni ja synnyttää sellaisen kaipuun kuulla enemmän, etten saa missään rauhaa, olen tuskassa niinkuin nyt.
Oi, Alma kulta, tule pian tänne; minä kaipaan kiihkeästi sinua! Olen täällä kuin juhannuskoivu pistettynä oven eteen juhlan kunniaksi. En tunne kasvavani, en viihtyväni. Miksi he istuttivatkin minut maailman metsään, kun aikoivat vaan oman puiston kaunistukseksi?
Pulmusi.
Veronika vei itse kirjeen postiin soutaen pitkän mutkan asemalle, päästäkseen kulkemasta tehtaan editse ja työväen asunnoitten sivutse. Hän ei sietänyt nähdä noita matalia, toistensa kylkeen ahdettuja tehtaalaisasuntoja. Ihmisten katseet siellä piinasivat, tarttuivat vaatteisiin ja pistelivät.
* * * * *
Viikolla tuli Alman kirje. — Mamma, — huusi Veronika, — huomenna
Alma tulee!