Rouva Marck oli keski-ikäinen, ryhdikäs nainen, tukka ohimoilta hiukan harmaa, kasvot vakavat. Hänen sielunsa oli kaikilta, hänen tyttäreltäänkin, tarkoin suljettu salaisuus. Jos hän kärsi, niin ei siitä kukaan tiennyt; jos hän iloitsi, ei hän sitä mitenkään osoittanut. Toisinaan liiti kylmä hymy hänen kasvoillaan vierasta tervehtiessä tai kohteliaasti keskustellessa. Hänen talonsa oli mallikelpoinen joka hetki.
— Minä sain jo eilen kortin.
— Etkä sanonut minulle mitään, mamma!
— Saathan sen kyllä aikanasi nähdä.
— Jospa minä olisin puoleksikaan niin järkevä kuin sinä, mamma.
— Kukin kohdallansa, — sanoi äiti sulkiessaan ruokasalin kaapin.
— Ei, mamma, en minä vaan voisi tyytyä itseeni sellaisena kuin nyt olen. En tahtoisi elää päivääkään, ellen varmaan tietäisi, että elämäni tulee muuttumaan tykkänään! — huudahti Veronika ja hämmästyi itsekin omaa varmuuttaan ja kiihtymystään.
— Sinä olet koko lailla hermostunut. Istut liian paljon mietteissäsi ja kudot turhia haaveita. Olisin jo luullut kodistuneesi ja kasvaneesi kiinni tänne. Etkö tahtoisi ryhtyä johonkin työhön? Ehkä hoitaisit taloutta?
— Ei, mamma kulta, säästä minua, se on kauhuni!—
— Puutarhaa — —?