— Hän ja minä olemme niin erilaiset.
Marck oli vanhentunut, käynti oli raskasta, tukka kauttaaltaan harmaa, silmätkin samentuneet. Keskellä ensi illan riemua Veronika sen huomasi. Hän tiesi, että hän itse oli piirtänyt nuo syvät juovat isänsä otsaan ja sirottanut harmautta hänen mustaan tukkaansa, ja hellä, ihaileva sääli sai vedet hänen silmiinsä. — Kohtalo on armoton ja sokea, — myönsi hän itselleen, — ja ihminen elää itsellensä, oman sisäisen sointunsa mukaan. Hän tarvitsee työnsä jatkajaa. Pappa hyvä, kuinka sinä olet pettynyt, työsi jää — — — ties kenen varaan.
Ja minä valitsin sen ainoan, jonka voin valita.
— Nyt me tulemme ja olemme koko päivän täällä, — selitti hän eteisessä. — Emme lähde, vaikka ajaisitte. Ah, täällä hengitän kodin ilmaa, muu maailma saa hävitä.
— Moosekselle hän kuiskasi: — Tule katsomaan onko papan kirjoituspöydällä sininen nauha kynätelineessä!
Marck istui pöytänsä ääressä ja siirsi paperit syrjään. Veronika nojasi tuolin selustaan ja upotti sormensa harmaaseen tukkaan.
— Pappa, nyt vasta minulle on selvinnyt, että sinä olet hirveän tärkeä henkilö minulle. Kun olin kotona, kaipasin Moosesta. Nyt kun sain Mooseksen, kaipaan sinua.
— Kun kissanpoika kasvaa, niin se saa silmät.
Veronika ei malttanut olla paikoillaan. Hän hyräili ja kulki huoneesta huoneeseen, väänsi laatikot mullin mallin ja kyseli äidiltään taloudesta sellaisella innolla, että rouva Marck riipaistui irti arkipäiväisestä tasaisuudestaan ja yhdessä he nyt neuvottelivat kiivaasti, unohtaen miehet.
Marck ja Mooses puhelivat yleisistä asioista karttaen lähempiä välejä.
Kumpikin pelkäsi kompastuvansa.