— Mitenkä minä voisin tuntea muita suhteita kuin outoa kammoa? Olenhan aina oppinut pitämään heitä vieraina, toisena rotuna, ala-arvoisina itseeni nähden.
— Voit olla oikeassa.
— Alma, sinä näytät niin surulliselta. Koskeeko se sinuun? Sano, olenko mielestäsi sydämetön? — Veronika tarttui uudestaan Alman käsivarteen.
— Olet vielä nuori ja itsekäs. Et voi tietää mitään elämästä etkä tajua, mitä on köyhyys.
— Ihminen ei saa olla köyhä. Pitää olla niin vahva ja suuri, ettei tarvitse nähdä nälkää, eikä asua tuollaisissa hökkeleissä ja liejulätäköissä, mitä tuo rakennusten rytäkkö tuossa on. Minä en sille mitään voi, etten heitä sääli, vaan halveksin!
— Kuule! Etkö sinä tahtoisi sanoa heille itselleen tuota, mitä nyt sanoit?
— Sinä olet suuremmoinen, Alma! Minäkö rupeaisin heitä herättämään, isäni työväkeä?
— Se olisi itsellesi elämän koulua. —
— Voi, ei! Täällä on niin ahdasta ja tukehuttavaa, en jaksa mitään nähdä enkä kuulla. Minä tahtoisin pois muualle oppimaan ja lukemaan.
— Jaa, jaa. Se on välttämätöntä. Kas, tässähän sitä jo ollaan. Kiitos, lapsi, että tulit vastaan. Teki oikein hyvää saada sinut taas elävänä ja pyristelevänä syliini. — Alma heitti taas käsivartensa Veronikan olalle Talvelan portilla. — Sinun sydämesi tykkii, seppo siellä takoo uutta salaperäistä ihmettä. Syksy tulee pian, ja silloin tulet minun luokseni lukemaan yliopistossa.