— Minun väitökseni on: tanssissa voi kuvastua ihmisen sielu.
Seurue sävähti.
— Pikemmin sieluttomuus, turhamaisuus ja heikkoudet, — sanoi ruustinna äidillisesti.
— Tahtoisitteko sanoa turhamaisuudeksi sitä hartauden hengetärtä, joka liitelee maalaistuvassa. Tanssijain jalka polkee pyhää tahtia, ja ruumis nytkähtelee voiman kömpelyydessä, tottelee sisällisen soinnun lakia.
Taikka loistavan salin lattialla liitelevät sulavapukuiset neidot ja nuorukaiset hiljaisen lumoavan soiton tahdissa, hymyillen, hillityin liikkein, kuin tuulessa nuokkuvat kukat.
Taikka itämaisen kulttuurikansan papitar tanssii temppelin pyhäkössä lumoavan soiton siivillä. Hänen pukunsa on valkoinen kuin lumi, jalkansa puhdasmuotoinen kuin kreikkalaisessa veistoksessa. Kasvoilla asuu tuhatvuotisten oppien salaperäinen sielukkaisuus. Hän ei tanssi, hän puhuu ruumiinsa liikkeillä, ylistää jumalaansa ihanuudellaan, paljastaa kasvojensa loihtuisessa kirkkaudessa sielunsa. Eikö hän ole sukukuntansa jaloin kukka, inhimillisesti ihanteellinen sielun ja ruumiin sopusointuisuus? — Puhuja katsoi kaiken aikaa Veronikaa silmästä silmään. Veronika unohti ympäristön, omisti jokaisen sanan ja huudahti, silmä vielä runoilijan silmässä:
— Tanssienkin voi palvella jumalaa, ylistää ijäisyyttä! —
Se oli iloinen ihastushuuto, ja seurue lujui kuin vauhdin saanut vene kivettömälle rannalle, kunnes tuli nykäys. Heidän oma arkiminänsä tarttui pohjaan.
— Eihän toki, — sanoi ruustinna ja samalla, seurue veti henkeään vapautuen lumouksesta.
Alma istui erillään ja seurasi tarkoin Veronikan kasvojen ilmettä. — Itse tanssiminen, olkoon se kuinka ihanaa hyvänsä, ei vielä ole jumalan ylistämistä, — sanoi hän, ja kaikki kääntyivät häneen. — Minä sanoisin, että papittaren elämän täytyy samalla olla jumalalle pyhittymistä puhtaudessa ja kauneuden lakien noudattamisessa. Papittaren täytyy tuntea luonnon suuret voimat itsessään ja tahtoa, että ne ilmenisivät hänen kauneudessaan ja liikkeissään; silloin vasta on hänen tanssimisensa jumalan palvelemista. —