Alma alkoi sävyisästi:
— Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky nuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän sydäntään ja sieluaan?
— Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka ihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on tehtaassa.
— Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja orjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä. Et tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja kuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja Veronika — — hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää eikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä jonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän soittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja sillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja esiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun yhteiskunnallisesta asemastasi.
— Kuinka sinä voit omasta sisarestasi — —.
— Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään muutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee paksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan tahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen. Se näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän kalpeassanne.
Henrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.
— Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. — Hän ponnahtihe pystyyn istumaan. — Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten elämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut enemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten jumaloiminen.
— Kuka tässä nyt yli-ihmisistä — —?
— Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu, nietzscheläisen yli-ihmisen alku.