— Ei, en minä. Siellä tulee niin äärettömän ikävä, en minä opi siellä, mitä tahtoisin oppia. — Veronika nykäsi päätään pikkuvanhasti.
— Mitä sinun tahtomiseesi tulee — — —.
— Voi, Henrik, älä sano! — huudahti Alma torjuen käsillään kuin jotakin uhkaavaa lyöntiä.
— No, ei nyt lapsi saa määrätä tällaisissa asioissa. Veronika oli siirtynyt kirjoituspöydän päähän ja sitonut sinisen nauhan hopeaiseen kynätelineeseen. Isän sanat pysäyttivät hänen sormensa, ja jotakin uhkan tapaista välähti hänen tummissa silmissään.
— Niin, mutta minä tahdon!
Isä katsoi häneen pitkään ja vaieten. Veronika painoi päänsä alas hiljalleen. Kaksi suurta kyyneltä valui pitkin poskia. Hän vapisi ja huudahti:
— Kun en minä tiedä mitään, en osaa mitään, en voi mitään. Minä tukehdun täällä! — ja riensi ulos.
Henrik istui. Tuli pitkä äänettömyys. Oudolla, hiukan särähtävällä äänellä Henrik aloitti:
— Miks'et sano mitään?
— Veronika on itse sanonut kylliksi.